Hagia Sofia (turkinkielellä Ayasofya) on entinen kreikkalais-ortodoksinen patriarkaalinen basilikakirkko, myöhempi keisarillinen moskeija, ja nykyinen museo Istanbulissa.
Paikan rakentamisesta vuonna 537 aina vuoteen 1453, rakennus toimi itäisen ortodoksisen kirkon katedraalina sekä Konstantinopolin patriarkaatin keskuspaikkana.
Poikkeuksena tähän yhtäjaksoiseen periodiin olivat tosin vuodet 1204-1261, jolloin paikasta tuli hetken aikaa roomalais-katolinen katedraali Latinalaisen keisarikunnan alaisuudessa.
Rakennus oli moskeija toukokuun 29, 1453 – 1931. Tuolloin paikka maallistettiin ja se avautui museona helmikuun 1, 1935.
Kirkko oli omistettu Jumalan Sanalle, Logokselle, pyhän kolminaisuuden toiselle persoonalle, sen pyhimyskalenterin mukaisen juhlallisuuden tapahtuessa 25. joulukuuta, muistojuhlana Kristuksen logoksen ruumiillistumisen syntymiselle.
Vaikka paikkaa kutsutaan ajoittain nimellä Sancta Sophia (josta voisi johtaa viitteen Pyhä marttyyri Sofiaan), tämä johtuu “sophia” sanan olemisesta foneettinen latinalainen käännös kreikankielisestä sanasta, joka tarkoittaa viisautta, kirkon koko nimen ollessa kreikaksi “Ναός τῆς Ἁγίας τοῦ Θεοῦ Σοφίας”, eli ” “Pyhäkkö Jumalan Pyhälle viisaudelle”.
Rakennusta, joka on kuuluisa etenkin sen massiivisesta kupolista, pidetään nykyisin bysanttilaisen rakennustaiteen huipentumana, paikkana, joka “muutti arkkitehtuurin historian” valmistumisensa jälkeen.
Hagia Sofia pysyi maailman suurimpana katedraalina lähes tuhannen vuoden ajan, siihen saakka kunnes Sevillan katedraali valmistui vuonna 1520.
Nykyinen rakennus toteutettiin alunperin kirkoksi vuosina 532 – 537 jKr. Bysantin valtakunnan keisari Justinianus I:sen toimeksiannosta, ja se oli järjestyksessään kolmas kohdalle rakennettu Jumalan Sanalle omistettu kirkko, kahden aikaisemman tuhouduttua mellakoitsijoiden käsissä.
Kirkon suunnittelivat kreikkalaiset tiedemiehet Isidoros Miletoslainen, joka oli arkkitehti, insinööri ja geometrikko, sekä Anthemios Tralleslainen, matemaatikko, fyysikko ja arkkitehti.
Paikka, joka toimi itäisen ortodoksikirkon keskipisteenä lähes tuhannen vuoden ajan, sisälsi valmistuessaan suuren kokoelman pyhäinjäännöksiä, yhtenä kohokohtanaan, muiden muassa, 15 metrisen hopea-ikonostaasin.
Rakennus todisti mm. patriarkka Mikael Kerullarioksen pannaan julistamisen paavi Pyhä Leo IX:n toimesta vuonna 1054, aloittaen Suuren skisman, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn.
Vuonna 1453 Konstantinopoli tuli vallatuksi Ottomaaniturkkilaisten joukkojen toimesta, johtajanaan sulttaani Mehmed II, joka määräsi tämän ortodoksisen kristinuskon pääkirkon muuntamisen moskeijaksi.
Tällä kohtaa historiaansa kirkko oli tosin ajautunut huonoon kuntoon, mutta se teki silti voimakkaan vaikutuksen alueen uusiin Ottomaani hallitsijoihin.
Kirkosta poistettiin sen kirkonkellot, alttari, ikonostaasi, uhrausastiat, ja muita pyhäinjäännöksiä. Lisäksi Jeesusta, Pyhää Mariaa, kristittyjä pyhimyksiä, ja enkeleitä esittävät mosaiikit joko poistettiin tai rapattiin yli.
Islamilaiset ominaisuudet – mukaanlukien mihrab, minbar, ja neljä minareettia – sen sijaan lisättiin tiloihin.
Paikka säilyi moskeijana aina vuoteen 1931 saakka, jolloin se suljettiin yleisöltä neljän vuoden ajaksi. Rakennus uudelleenavattiin vuonna 1935, Turkin tasavallan museona.
Sen alkuperäisestä moskeijaksi muuntamisesta asti aina läheisen ja suurempikokoisen Sulttaani Ahmedin moskeijan (Istanbulin Sinisen moskeijan) valmistumiseen saakka vuonna 1616, Hagia Sofia oli Istanbulin päämoskeija.
Rakennus toimi inspiraationa useille muille Ottamaanien valtakunnan moskeijoille, mukaanlukien Sininen moskeija, Şehzaden moskeija, Süleymaniyen moskeija, Rüstem Pashan moskeija, kuin myös Kılıç Ali Paşan moskeija.
Hagia Sofia
Ayasofya Meydanı
Sultanahmet – Istanbul
Hagia Sofian arkkitehtuuri
Arkkitehtuuriltaan Hagia Sofia on yksi parhaimmista edelleen jäljelläolevista bysanttilaisen rakennustyylin esimerkeistä.
Sen sisätilat ovat koristeltuja mosaiikein, marmoripylväin, ja suurta taiteellista arvoa olevin muine päällystein.
Osoituksena temppelin rikkaasta ja taiteellisesta arvosta, sen alkuperäinen rakennuttaja, Bysantin valtakunnan keisari Justinianus I julisti “Salomo, olen päihittänyt sinut!”, viittauksena Salomon temppeliin (Raamatussa myös nimellä “Herran temppeli”), Jerusalemin ensimmäiseen temppeliin.
Justinianus itse oli valvonut siihen saakka kaikkien aikojen suuremmoisimman katedraalin valmistumista, ja paikka tulisikin säilymään suurimpana katedraalina 1000:nen vuoden ajan, aina Espanjan Sevillan katedraalin valmistumiseen saakka.
Basilika oli samalla kertaa kulminaatiopiste sekä myöhäisen antiikin arkkitehtuurillisille saavutuksille kuin myös ensimmäinen bysanttilaisen arkkitehtuurin mestariteos.
Sen vaikutusvalta, niin arkkitehtuurillinen kuin liturginenkin, oli laaja ja kestävä sekä itäisessä ortodoksisessa että roomalais-katolisessa kirkossa, kuin myös muslimi-maailmassakin.
Rakennuksen valtavat sisätilat omaavat monimutkaisen rakenteen.
Keskilaivaa kattaa keskuskupoli, joka on maksimikorkeudeltaan 55,6 metriä lattiatasolta ja lepää 40 holvi-ikkunan muodostaman kaarikäytävän päällä.
Korjaustyöt sen rakenteeseen ovat jättäneen kupolin jokseenkin elliptisen muotoiseksi, sen halkaisijan vaihdellessa 31,24 ja 30,86 metrin välillä.
Läntisen sisäänkäynnin puolella ja itäisellä liturgisella puolella on kaarellisia avautumia, joita laajentavat keskuskupolin kanssa yhtäläisen läpimitan omaavat puoli-kupolit, jatkonaan pienemmät puolikupoliset eksedrat.
Tämä järjestely luo hierarkian kupoli-päällysteisiä elementtejä, rakentaen laajan pitkulaisen sisäosan kruununaan keskuskupoli, esteettömänä ulottuvuutenaan 76,2 metriä.
Sisätilojen pintoja on verhoiltu monivärisillä marmoreilla, vihreillä ja valkoisilla purppuranvivahteisilla porfyyreillä, sekä kultamosaiikeilla.
Stukkopäällysteinen ulkopuoli oli keltaisen ja punaisen sävyinen paikan 1800-luvun restaurointien aikaan, jotka toteutettiin Fossati arkkitehtien johdolla.
Hagia Sofian kupoli
Hagia Sofian kupoli on luonut erityistä mielenkiintoa taidehistorioitsijoiden, arkkitehtien, ja insinöörien keskuudessa, johtuen sen alkuperäisestä innovatiivisesta toteutuksesta.
Kupolia kannattelee neljä kolmiomaista ja kaarevaa pendentiiviä, joka otettiin arkkitehtuurissa elementtinä täysin käyttöön vasta tämän rakennuksen myötä.
Pendentiivit toteuttavat muutoksen pyöreästä kupolin pohjasta alla olevaan rakennuksen suorakulmaiseen pohjamuotoon, vaimentaen kupolin sivuttaista työntömomenttia ja mahdollistaen sen painon alasvirtauksen.
Näitä pendentiivejä vahvistettiin tukipilarein Bysantin valtakunnan aikaan ja myöhemmin Ottomaanien valtakaudella, tuolloin arkkitehti Sinanin ohjauksessa.
Kupolin paino oli ongelmakohta suurimman osan sen olemassaolon vuosista.
Alkuperäinen kupoli romahti täydellisesti vuoden 558 jKr. maanjäristyksen myötä.
Se korvattiin vuonna 563 uudella, Isidore nuoremman (Isidoros Miletoslaisen veljenpojan) rakentamalla rakenteella.
Toisin kuin alkuperäinen kupoli, uusi versio sisälsi kaikkiaan 40 tukikaarta ja se oli myös kooltaan hieman korkeampi, vähentäen kupolin lateraalisen työntövoiman vaikutusta kirkon seiniin.
Myös tämä uusi kupoli romahti kahdesta kohtaa, kahden eri episodin myötä, jonka takia nykyisin vain sen pohjoinen ja eteläinen puoli ovat peräisin alkuperäisestä, vuoden 563 jälleenrakennuksesta.
Kupolin 40:stä tukikaaresta jäljelläolevassa alkuperäisessä pohjoissektiossa on niistä 8, eteläisen osan sisältäessä 6 tukikaarta.
Vaikka tämä design stabiloi kupolia, ympäröiviä seiniä, ja kaareja, Hagia Sofian alunperin toteutettu seinärakentaminen oli yksi niiden kestävyyden ongelmien lähteistä.
Rakentaakseen kirkon seinät, työmaalla työskennelleet muurarit käyttivät enemmän laastia kuin tiiliä, heikentäen rakennettu huomattavasti.
Kirkon rakenne olisi ollut vakaampi, mikäli rakentajat olisivat antaneet laastin edes kovettua ennen seuraavan kerroksen asentamista, mutta näin ei senaikaisella työmaalla kuitenkaan menetelty.
Kun kupoli pystytettiin, sen paino aiheutti kirkon seinien nojautumisen ulospäin, johtuen alla olevasta märästä laastista.
Isidore nuoremman romahtaneen kupolin jälleenrakennukset alkoivatkin ensin sisäseinien uusrakentamisella, jolloin niistä tehtiin uudelleen vertikaalisia.
Lisäksi arkkitehti toi uudelleenrakennettuun kupoliin lisäkorkeutta noin kuuden metrin verran, jotta sen lateraalivoimat eivät olisi niin voimakkaita ja paino virtaisi helpommin seiniä pitkin alaspäin.
Hän myös muotoili uuden kupolirakenteen simpukankuoren tai sateenvarjon sisärakenteen tyyliseksi, jossa tukikaaret yltävät ylhäältä aina rakenteen pohjaan saakka.
Nämä tukikaaret mahdollistavat kupolin painon levittäytymisen tasaisesti ikkunoihin, alas pendentiivejä, ja lopulta pohjarakenteisiin saakka.
Hagia Sofia on kuuluisa valosta, joka heijastuu kaikkialle keskilaivan sisätiloissa, antaen kupolille vaikutelman leijumisesta tämän kaiken yläpuolella.
Tämä vaikutelma saavutettiin lisäämällä neljäkymmentä ikkunaa alkuperäisen rakenteen pohjan ympärille.
Ikkunoiden lisääminen kupolikokonaisuuteen toi myös toisen arkkitehtuurillisen hyötynäkökohdan, laskemalla rakenteen painoa.
Hagia Sofian designin ainutlaatuinen luonne osoittaa hyvin, miksi tämä rakenne on yksi myöhäisen antiikin edistyneimmistä ja kunnianhimoisimmista monumenteista.
Minareetit
Yksi rakennuksen minareeteistä (lounaassa) rakennettiin punatiilestä, muiden kolmen ollessa valkoista kalkkikiveä sekä hiekkakiveä.
Koillisesta osasta löytyvä sirorakenteinen minareetti pystytettiin sulttaani Bayezid II:n toimeksiannosta.
Kaksi suurempikokoista minareettia, länsipuolella, ovat puolestaan sulttaani Selim II:sen valtakaudelta, ja ne suunnitteli kuuluisa Ottomaani arkkitehti Mimar Sinan.
Puhdistautumisuurnat
Kaksi rakennuksesta löytyvää suurikokoista puhdistautumisuurnaa (rituaalista puhdistautumista varten) tuotiin Istanbuliin Pergamonista sulttaani Murad III:nen valtakaudella.
Alunperältään hellenistiseltä periodilta, nämä uurnat on veistetty kokonaisista marmorilohkareista lopulliseen muotoonsa.
Nartheks ja portaalit
Keisarillinen portti, joka oli varattu vain keisarin käyttöön, oli rakennuksen alkuperäinen sisäänkäynti ulkoisen nartheksin (eksonartheks) ja sisäisen nartheksin (esonartheks) välillä.
Tämän portaalin yläpuolella oleva bysanttilainen mosaiikkityö esittää Kristusta ja keisaria (jonka nimi ei ole tiedossa).
Pitkä ramppi rakennuksen pohjoiselta osalta ulkoista nartheksia johtaa aina ylemmälle gallerialle saakka.
Ylempi galleria
Ylempi galleria on sommiteltu hevosenkengän muotoon, joka sulkee sisäänsä rakennuksen keskilaivan aina apsikseen saakka.
Tältä osalta Hagia Sofiaa, joka traditionaalisesti oli varattuna keisarinnalle ja tämän hoviväelle, löytyy useita hyvinsäilyneitä mosaiikkitöitä.
Parhaimmassa kunnossa olevat mosaiikkityöt löydät gallerian eteläiseltä osalta.
Ylemmän gallerian kohokohtiin kuuluu myös riimukirjoitus-graffiti, jonka oletetaan olevan historiallisen, viikingeistä muodostetun Varjagikaartin tekemä.
Keisarinnan loge
Keisarinnan loge, aitiopaikka kirkon tapahtumien seuraamiseen, sijaitsee ylemmän gallerian keskusosiossa.
Aitiopaikkaa käyttänyt keisarinna hovineitoineen pystyi seuraamaan alapuolen osion tapahtumia.
Nykyisin pyöreä, vihreä kivi markkeeraa paikkaa, jossa keisarinnan valtaistuin aikanaan sijaitsi.
Marmoriovi
Hagia Sofian kuuluisa marmoriovi löytyy ylemmän gallerian eteläisellä puolella.
Sitä käyttivät ekumeenisiin kirkolliskokouksiin (koko kristikuntaa koskeva piispainkokous) osallistujat, jotka sisäänkävivät kokouskamariin ja poistuivat sieltä tämän oven kautta.
Toiveiden pylväs
Rakennuksen luoteisosassa on pylväs, josta löytyy keskusosasta pronssilaatoin peitetty reikä.
Tälle pilarille on olemassa monta erilaista nimeä: hikoileva pylväs, toiveiden pylväs, sekä itkevä pylväs.
Nimien taustalta löytyy legenda, jonka mukaan pylvään sanotaan olevan kostea kosketukselle ja omaavan yliluonnollisia voimia.
Pylvääseen liittyvän legendan mukaan siitä saakka kun Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä ilmestyi pylvään luona vuonna 1200, se on ollut kostea.
Uskomuksen mukaan pylvään kosteuden koskettaminen parantaa useita sairauksia.
Hagia Sofian koristelut
Alunperin, keisari Justinianus I:sen valtakaudella, rakennuksen sisätilojen koristelut koostuivat abstrakteista seinien ja lattioiden marmorilaatoituksista, kuin myös kaarellisissa holveissa olleista mosaiikkitöistä.
Näistä alkuperäisistä mosaiikeista voit edelleen nähdä arkkienkeleitä Gabrielia ja Mikaelia esittävät työt, alttarikorokkeen spandrilleissa.
Jo alusta saakka kirkon koristeluista löytyi joukko vertauskuvallisia töitä, joista kuvaus historiankirjoihin on jäänyt kreikkalaisen Paulus Silentiariuksen muistopuheeseen.
Gallerian spandrillit on päällystetty opus sectile -tyyliin, esittäen kukkien ja lintujen hahmoja ja kuvioita täsmällisesti leikatuissa valkoisen marmorin paloissa, jotka on asetettu mustamarmorista taustaa vasten.
Myöhemmissä rakennuksen vaiheissa siihen lisättiin myös vertauskuvallisia mosaiikkitöitä, jotka tuhottiin kuitenkin bysanttilaisen ikonoklasmin (kuvakiellon) kaudella (vuosina 726–843 jKr.).
Nykyiset mosaiikkityöt ovatkin peräisin ikonoklasmin kauden jälkeiseltä periodilta.
Aarteiden, pyhäinjäännösten, ihmetöiden todistekappaleiden, sekä maalattujen ikonien määrä kasvoi Hagia Sofian tiloissa progressiivisesti vuosien mittaan, hämmästyttäväksi kokoelmaksi saakka.
Mosaiikkitöiden oheen lisättiin suuri määrä vertauskuvallisia koristeluja 800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla:
- Kristuksen kuva keskuskupoliin,
- Ortodoksiset pyhimykset, profeetat, ja kirkkoisät kupolin alla olevaan tympanon-osioon,
- historiallisia kirkkoon liitettyjä hahmoja, kuten Konstantinopolin patriarkka Ignatius, ja
- kohtauksia evankeliumista (gallerioissa).
Bysantin keisari Basileios II antoi maalauttaa lisäksi kuhunkin neljään pendentiiviin jättimäisen, kuusisiipisen serafi-enkelihahmon.
Ottomaanit peittivät teosten serafien kasvot kultaisilla sädekehillä, mutta yksi näistä töistä restauroitiin alkuperäiseen kuntoonsa vuonna 2009.
Hagia Sofian mosaiikit
Kirkkoa koristeltiin runsaasti mosaiikein vuosisatojen läpi.
Nämä mosaiikkityöt esittivät etenkin Neitsyt Mariaa, Jeesusta, pyhimyksiä, sekä keisareita ja keisarinnoja.
Muita osioita sisustettiin puhtaasti koristeelliseen tyyliin geometrisin kuvioinnein.
Konstantinopolin ryöstön aikaan, vuonna 1204, latinalaiset ristiretkiläiset vandalisoivat arvoesineitä kaikissa kaupungin bysanttilaisissa rakenteissa, mukaanlukien Hagian Sofian kultaiset mosaiikit.
Useat näistä esineistä kuljetettiin meriteitse Venetsiaan, jonka hallitsija, Doge Enrico Dandolo, oli Konstantinopolin valtauksen ja ryöstön alkuperäinen organisoija.
Rakennuksen moskeijaksi muunnoksen jälkeen vuonna 1453, useat sen mosaiikeista peitettiin laastilla, johtuen Islaminuskon kiellosta esittävän kuvakielen suhteen.
Tätä prosessia ei toteutettu kokonaisuudessaan kerrallaan, ja aina 1600-luvulle saakka löytyy matkalaiskertomuksia siitä, että Hagia Sofiassa pystyi näkemään aikaisemman kirkon aikaisia kristinuskon kuvaelmia.
Rakennus restauroitiin vuosina 1847–49 kahden sveitsiläis-italialaisen veljeksen toimesta – Gaspare & Giuseppe Fossati – ja toimeksiannon tehnyt sulttaani Abdülmecid salli heidän myös dokumentoida prosessin aikana mahdollisesti löytyneet mosaiikit.
Tämä työ ei kuitenkaan sisältänyt mosaiikkitöiden entisöintejä, sillä tallennettuaan kuvien yksityiskohdat, Fossatit rappauttivat ne uudelleen piiloon.
Esimerkkinä tästä työstä Fossatit restauroivat kahdessa itäisessä pendentiivissä olevat kuusisiipiset serafi-mosaiikit, peittäen heidän kasvonsa uudelleen ennen restauroinnin päättymistä.
Toiset kaksi kuusisiipistä serafia läntisillä pendentiiveillä ovat Fossatien maalaamia kopioita, sillä he eivät löytäneet näistä töistä alkuperäisiä jäänteitä.
Korjaustöissä kirkon koristelut myös muuttuivat, sillä arkkitehdit saattoivat jälleenluoda maalaamalla vahingoittuneita mosaiikkikuviointeja, ajoittain samalla muuttaen näiden töiden designeja.
Fossatien jälkeensä jättämät dokumentaatiot ovat nykyisin ensisijainen tietolähde niistä mosaiikkitöistä, joiden uskotaan kokonaan tai osittain tuhoutuneen vuoden 1894 Istanbulin maanjäristyksessä.
Näihin töihin lukeutuu mosaiikki Köyhien oven yläpuolella, suurikokoinen kuva jalokivikoristellusta rististä, kuin myös suuri määrä kuvaelmia enkeleistä, pyhimyksistä, patriarkoista, ja kirkkoisistä.
Useimmat näistä kadonneista kuvista sijaitsivat rakennuksen kahdessa tympanonissa.
Fossasit lisäsivät rakennukseen myös saarnatuolin (minbar) ja neljä suurta mitalia, jotka roikkuvat keskilaivassa, kantaen Muhammadin ja Islamin ensimmäisten kalifien nimiä.
Keisarillisen portin mosaiikit
Keisarillisen portin – jota käyttivät vain alueen keisarit sisäänkäydessään kirkkoon – mosaiikit sijaitsevat rakenteen tympanon-osiossa, portin yläpuolella.
Näistä mosaiikeista tehdyn tyylianalyysin perusteella teokset ovat peräisin periodilta myöhäinen 800-luku – varhainen 900-luku.
Mosaiikista löytyvä, sädekehällä varustettu keisari saattaa mahdollisesti esittää keisari Leo VI:tta tai hänen poikaansa Konstantinos VII Porfyrogennitosta.
Työssä keisari kumartaa Kristus Kaikkivaltiaan (Kristus Pantokrator) edessä, joka istuu jalokivikoristeisella valtaistuimella, antaen siunauksensa ja pitäen vasemmassa kädessään avointa kirjaa.
Teksti tässä avoimessa kirjassa lukee: “Rauha olkoon kanssasi. Olen maailman valo.” (Joh. 20:19; 20:26; 8:12)
Kunkin Kristuksen olkapään ohessa on kehämainen mitali: vasemmalla sauvaa kantava arkkienkeli Gabriel sekä oikealla Neitsyt Maria.
Lounaisen sisäänkäynnin mosaiikit
Lounaisen sisäänkäynnin yhteydessä olevat mosaiikkityöt, jotka löytyvät rakenteen tympanon-osiossa, ovat vuodelta 944.
Ne löydettiin uudelleen Fossatin veljesten suorittamien restaurointitöiden yhteydessä, vuonna 1848.
Mosaiikissa Neitsyt Maria istuu ilman selkänojaa olevalla valtaistuimella, hänen jalkansa levätessä arvokivillä koristellulla jalakkeella.
Kristuslapsi istuu hänen sylissään, antaen siunauksensa ja pitäen vasemmassa kädessään kirjakääröä.
Neitsyn Marian vasemmalla puolella seisoo keisari Konstantinus I Suuri, seremoniallisessa asussa, tarjoten kaupungin pienoismallia Marialle.
Omistuskirjoitus keisarin vierellä sanoo: “Suuri pyhimysten keisari Konstantinus”.
Neitsyt Marian oikealla puolella seisoo puolestaan keisari Justinianus I, tarjoten pienoismallia Hagia Sofiasta.
Maarian pään molemmilla puolilla olevista mitaleista löytyvät monogrammit MP ja ΘY, lyhennyksenä sanoista “Mētēr” ja “Theou”, tarkoittaen “Jumalan Äiti”.
Apsis-mosaiikit
Ensimmäinen Ikonoklasmin aikakauden jälkeen kirkkoon lisätty mosaiikkityö oli apsiksen Neitsyt Maria ja lapsi.
Teos vihittiin käyttöön maaliskuun 29, 867, patriarkka Photiuksen ja keisareiden Mikael III:nen ja Basileios I Makedonialaisen toimesta.
Mosaiikki löytyy korkealla sijainnilla, apsiksen puolikupolissa.
Teoksessa Neitsyt Maria istuu ilman selkänojaa olevalla valtaistuimella, jalat jalakkeella, pitäen Jeesus-lasta sylissään.
Sekä jalake että valtaistuin ovat koristeltuja jalokivin.
Näiden mosaiikkien uskotaan olleen rekonstruktio 500-luvulta peräisin olleille töille, jotka tuhoutuivat aikanaan ikonoklasmin periodilla bysanttilaisten toimesta.
Tästä rekonstruktiosta kertoo muun muassa patriarkka Photioksen teoksen käyttöönvihkimisen yhteydessä pitämä saarna.
Saarnasta huolimatta näistä aikaisemmista vertauskuvallisista töistä ei ole olemassa muita todisteita historiankirjoissa.
Mosaiikit on asetettu niiden alkuperäistä, 500-luvulta peräisin olevaa kultaista taustaansa vasten.
Kaaren alttarikorokkeelta löytyvät, suurelta osiltaan tuhoutuneet arkkienkeli Gabrielin ja Mikaelin muotokuvat, ovat myös peräisin 800-luvulta.
Keisari Aleksanterin mosaiikit
Ensimmäistä kertaa rakennuksessa vierailevana keisari Aleksanterin mosaiikit eivät ole helppoja paikallistaa, sillä ne löytyvät toisen kerroksen seinän pimeästä nurkkauksesta.
Mosaiikkityö esittää keisari Aleksanteria täysissä regaaleissaan, pitäen käärökirjaa oikeassa kädessään ja globus cruciger -palloa vasemmassaan.
Fossatien tekemä piirros osoitti, että mosaiikki oli säilynyt vuoteen 1849 saakka.
Thomas Whittemore, Byzantine Institute of American perustaja, oletti teoksen tuhoutuneen vuoden 1894 maanjäristyksessä.
Kahdeksan vuotta hänen kuolemansa jälkeen (vuonna 1958) mosaiikkityö kuitenkin löydettiin Robert Van Nicen toimesta.
Toisin kuin suurin osa muista Hagia Sofian mosaiikeista, jotka oli peitetty tavallisella laastilla, Aleksanterin mosaiikit oli yksinkertaisesti maalattu yli, heijastaen vierustavien mosaiikkien kuviointeja, ollen siten hyvin piilotettuna.
Teos puhdistettiin huolellisesti Whittemorea Byzantine Instituten johtajana seuranneen Paul A. Underwoodin toimesta.
Keisarinna Zoen mosaiikit
Keisarinna Zoen mosaiikkityöt, jotka löytyvät eteläisen gallerian itäiseltä seinustalta, ovat peräisin 1000-luvulta.
Teoksessa Kristus Kaikkivaltias (Kristus Pantokrator) on puettuna tummansiniseen kaapuun (niinkuin tapana on bysanttilaisessa taiteessa), istuen kultaisen taustan keskellä, antaen siunauksensa oikealla kädellään ja pitäen raamattua vasemmassaan.
Kummallakin puolella hänen päätään ovat monogrammit IC ja XC, tarkoittaen “Iēsous Khristos”.
Kristusta reunustavat keisari Konstantinos IX Monomakhos sekä keisarinna Zoe, molemmat pukeutuneena seremoniaalisiin asuihin.
Keisari tarjoaa kuvaelmassa rahapussia, symbolina hänen kirkolle tekemilleen lahjoituksille, kun taas keisarinna pitää käsissään kääröä, symbolina hänen tekemistään lahjoituksista.
Muistokirjoitus keisarin pään yläpuolella kertoo: “Konstantinos, Kristus Jumalan hurskas keisari, roomalaisten kuningas, Monomakhos”.
Keisarinnan pään yläpuolella oleva kirjoitus sanoo puolestaan: “Zoë, erittäin hurskas augusta”.
Aikaisemmat päät on hiottu pois teoksesta, ja ne on korvattu kolmella nykyisellä versiolla.
Yksi tämän vaihdon takana olevista teorioista on se, että alunperin mosaiikit valmistuivat aikaisemmalle versiolle keisarista ja keisarinnasta, ja heidän päänsä vaihdettiin nykyisiin vallan vaihtuessa.
Komnenos-mosaiikit
Komnenos-mosaiikkityöt, jotka löytyvät myös eteläisen gallerian itäiseltä seinältä, ovat peräisin vuodelta 1122.
Teoksessa Neitsyt Maria seisoo kuvaelman keskellä, kuvattuna, tyypilliseen bysanttilaisen taiteen tyyliin, tummansinisessä puvussa.
Hän pitää sylissään Kristus-lasta, joka antaa oikealla kädellään siunauksensa, pitäen kääröä vasemmassa kädessään.
Neitsyt Marian oikealla puolella seisoo keisari Johannes II Komnenos, esitettynä jalokivin koristellussa puvussa.
Keisari pitää kädessään rahapussia, symbolina keisarillisesta lahjoituksesta kirkolle.
Keisarinna Irene seisoo puolestaan Neitsyt Marian vasemmalla puolella, pukeutuneena seremoniaalisiin vaatteisiin ja tarjoten dokumenttia.
Heidän vanhin lapsensa, Aleksios I Komnenos, on myös kuvattuna tiloissa, viereisessä pilasterissa.
Aleksios I Komnenos on esitettynä parrattomana nuorukaisena, luultavasti heijastaen hänen ulkonäköään tämän kruunajaisten aikaan, seitsemäntoista vuoden ikäisenä.
Komnenos-mosaiikit antavat erinomaisen tilaisuuden verrata tyylieroja Keisarinna Zoen mosaiikkeihin, jotka ovat sata vuotta vanhempaa alkuperää.
Nämä uudempaa alkuperää olevat mosaiikkityöt on toteutettu realistisimmilla ilmeikkyyksillä, idealisoitujen kuvaelmien sijasta.
Esimerkiksi keisarinna Irene on esitetty letitettyina vaaleine hiuksineen, ruusuisine poskineen ja harmaine silmineen, paljastaen hänen unkarilaisen alkuperänsä.
Deësis-mosaiikit
Deësis-mosaiikit ovat luultavasti vuodelta 1261 olevaa alkuperää.
Toimeksianto niiden valmistamisesta annettiin Hagia Sofian 57:n vuoden katolisena kirkkona käytön päättymisen ja ortodoksikirkoksi palaamisen merkiksi.
Mosaiikit löytyvät töinä kolmantena paneelina osana keisarillista aluetta ylempien gallerioiden sektiossa.
Näitä töitä pidetään Hagia Sofian parhaimpiin kuuluvina, johtuen teoksen piirteiden pehmeydestä, kuvauksen inhimillisistä ilmauksista, ja mosaiikin luomasta tunnelmasta.
Teos on tyyliltään lähellä italialaisten taiteilijoiden, kuten Duccio di Buoninsegnan, 1200-ja 1300-luvuilla käyttämää maalaustekniikkaa.
Paneelissa Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja (Ioannes Prodromos), molemmat esitettyinä 3/4 profiileilla, rukoilevat Kristus Kaikkivaltiaalle (Kristus Pantokrator) ihmiskunnan puolesta tuomiopäivänä.
Mosaiikin alaosa on vaurioitunut ajan myötä pahoin.
Teosta pidetään nykyisin bysanttilaisen kuvataiteen renessanssin alkuteoksena.
Pohjois-tympanonin mosaiikit
Pohjois-tympanonin mosaiikkityöt sisältävät kuvaelmia useista eri pyhimyksistä.
Nämä teokset ovat säilyneet osana rakennusta etenkin kiitos niiden erittäin korkealla olevan ja vaikeapääsyisen sijainnin.
Mosaiikit kuvaavat pyhimyksiä Johannes Khrysostomosta ja Pyhää Ignatiusta seisomassa, pukeutuneena valkoisiin, ristillä varustettuihin kaapuihin, pitäen käsissään jalokivillä rikkaasti koristeltuja raamattuja.
Muut tympanonien mosaiikit eivät ole säilyneet näihin päiviin saakka, luultavasti johtuen aluetta tiheään vaivaavista maanjäristyksistä.
Hagia Sofian mosaiikkien 1900-luvun restaurointi
Suuri osa rakennuksen mosaiikeista löytyi 1930-luvun aikana, tiimin toimesta, jota johti Byzantine Institute of America -organisaation Thomas Whittemore.
Tiimi jätti osan yksinkertaisista ristinkuvista edelleen rappausten alle, mutta toi sen sijaan esiin kaikki muut, merkittävät mosaiikkityöt.
Koska rakennuksella on pitkä historia sekä kirkkona että moskeijana, tämä restaurointityö toi esiin useita erityishaasteita.
Kristittyjä ikonograafisia mosaiikkeja pystyttiin tuomaan esiin, mutta usein tärkeiden ja historiallisten islamilaisten taideteosten kustannuksella.
Yksi tärkeimmistä ristiriidan kohdista on edelleen rakennuksen kupolista löytyvä islamilainen kaunokirjoitus, jonka alla on Kristus Kaikkivaltias -mosaiikkityö ‘Kristus maailman hallitsijana’.
Hagia Sofian historia – ensimmäinen kirkko
Ensimmäinen kirkko paikalla tunnettiin nimellä Μεγάλη Ἐκκλησία (Megálē Ekklēsíā, tai “Suuri kirkko”), latinaksi “Magna Ecclesia”.
Tämä nimitys tuli rakennuksen suuremmista mittasuhteista verrattuna muihin senaikaisiin kaupungin kirkkoihin.
Kirkko, joka vihittiin käyttöön helmikuun 15, 360 jKr. (keisari Constantius II:sen valtakautena), areiolaisen Antiochin piispa Eudoxiuksen toimesta, rakennettiin paikalle, jonka kylkeen oli tulossa myös keisarillinen palatsi.
Läheinen Hagia Eirene (“Pyhän rauhan”) kirkko valmistui aikaisemmin, ja toimi kaupungin katedraalina siihen saakka, kunnes Magna Ecclesia valmistui.
Molemmat kirkot toimivat yhdessä Bysantin valtakunnan pääkirkkoina.
Kirjoittaessaan vuonna 440, Konstantinopolin Sokrates (joka tunnetaan myös nimellä Socrates Scholasticus) jätti historiankirjoihin tiedon, että kirkon rakensi Constantius II, jonka toimesta työt aloitettiin vuonna 346.
Myöhempi perimätieto, 600-700-luvuilta, kertoo puolestaan Suuren kirkon olleen Konstantinus I Suuren rakennuttama.
Johannes Zonaras, bysanttilainen historioitsija, hovimies, teologi, ja munkki, otti myös kantaa asiaan.
Hän kirjoitti, että Constantius II oli vain korjauttanut Konstantinus I Suuren rakennuttaman, Nicomedian Eusebiukselle (Konstantinopolin piispa 339-341) pyhitetyn kirkon, sen jälkeen kun se oli luhistunut.
Tämä ensimmäinen paikalla ollut kirkko valmistettiin perinteiseen, latinalaiseen, pylväikköiseen basilika -tyyliin, gallerioineen ja puukattoineen.
Kirkkoa edelsi atrium, jota pidettiin aikanaan yhtenä maailman parhaimmista monumenteista.
Kun Konstantinopolin piispa Johannes Khrysostomos ajautui riitoihin keisarinna Aelia Eudoxian, keisari Flavius Arcadiuksen vaimon kanssa, hänet karkotettiin maanpakoon kesäkuun 20, 404.
Seuranneissa mellakoissa tämä ensimmäinen kirkko poltettiin suurimmalta osiltaan maan tasalle. Nykyaikaan ei olekaan jäänyt minkäänlaisia jäänteitä tästä ensimmäisestä kirkosta.
Hagia Sofian historia – toinen kirkko
Toisen kirkon rakennustyöt toimeksiantoi keisari Theodosius II, joka vihki rakennuksen käyttöön lokakuun 10, 415.
Tämän puukattoisen basilikan suunnitteli ja rakennustöitä johti arkkitehti Rufinus.
Nika-kapinan aikaisen sekasorron aikana toinen kirkko syttyi tuleen, ja se paloi maantasalle tammikuun 13-14, 532.
Tästä toisesta kirkosta on jäänyt nykypäiviin saakka muutama marmorilohkale, mukana kohokuvateoksinen marmori, joka esittää 12:sta lammasta (vertauskuvallisesti 12:sta apostolia).
Tämä marmori, joka alunperin oli osa rakennuksen monumentaalista sisääntuloa, löytyy nykyisin rakennuksen viereisestä kaivausmontusta, jossa se on ollut teoksen läntiseltä pihalta (A. M. Schneiderin toimesta) löytymisen jälkeen, vuodesta 1935.
Lisäkaivaukset on jätetty toteuttamatta tähän saakka, pelkona niiden aiheuttamat mahdolliset vauriot koko Hagia Sofia rakennuksen eheydelle.
Hagia Sofian historia – kolmas kirkko (nykyinen rakennus)
Helmikuun 23, 532, vain muutamaa viikko toisen basilikan tuhoutumisen jälkeen, keisari Justinianus I päätti kolmannen – ja täysin erilaisen – basilikan rakentamisesta, suurempana ja majesteetillisempana kuin edeltäjänsä.
Justinianus valitsi kirkon arkkitehdeiksi insinööri Isidoros Miletoslaisen sekä matemaatikko Anthemios Tralleslaisen. Anthemios kuitenkin kuoli jo projektin ensimmäisenä toteutusvuonna.
Rakennustyömaasta on jäänyt erinomaiset merkinnät historiankirjoihin, kiitos bysanttilaisen historioitsija Procopiuksen teoksen “De aedificiis” (suomeksi “Rakennuksista”).
Keisari tuotatti materiaalia kaikkialta valtakunnasta – mukaanlukien hellenistisiä pylväitä Ephesuksen Artemiksen temppelistä, suuria egyptiläisiä porfyyrikiviä, vihreää marmoria Thessaliasta, mustaa kiveä Bosporinsalmen seudulta, sekä keltaista kiveä Syyriasta.
Työmaalla työskenteli huipussaan yli 10 000 työntekijää. Valmistuessaan tämä uusi kirkko sai välittömästi arvostusta merkittävänä arkkitehtuurin mestariteoksena.
Kirkon rakentamisessa käytettiin hyväksi muun muassa Heron Aleksandrialaisen teorioita, ratkaisemaan esimerkiksi rakennuksen laajan kupolin tuomia ongelmia.
Keisari, yhdessä patriarkka Menaksen kanssa, vihki uuden basilikan käyttöön joulukuun 27, 537 – vain viisi vuotta ja kymmenen kuukautta rakennustöiden alkamisesta.
Kirkon sisätilojen mosaiikit valmistuivat kuitenkin kokonaisuudessaan vasta keisari Justinus II:sen valtakaudella (565–578).
Hagia Sofia oli Konstantinopolin ortodoksisen patriarkan keskuspaikka sekä pääpaikka Bysantin valtakunnan keisarillisille seremonioille, kuten kruunajaisille.
Kuten muutkin kirkot kautta kristikunnan, basilika tarjosi suojapaikan vainotuille lainsuojattomille.
Elokuun 553 ja joulukuun 14, 557, maanjäristykset aiheuttivat halkeamia kirkon pääkupoliin, kuin myös sen itäiseen puolikupoliin.
Seuraavan maanjäristyksen iskiessä (toukokuun 7, 558) kirkon pääkupoli romahti täydellisesti, tuhoten samalla alttarin, ambonin, sekä ciboriumin.
Tuhon aiheutti pääasiassa rakenteen liian suuri kantavien rakenteiden kuormitus, mukana kupolin (joka oli rakennettu liian litteäksi) aiheuttama valtava kuormitus.
Tämä aiheutti kupolia ylläpitäneiden pilareiden vääntymisen paineen alla.
Tuhojen jälkeen keisari määräsi restaurointitöiden välittömästä aloittamisesta.
Hän luotti työt Isidorus nuoremman, Isidoros Miletoslaisen veljenpojan, harteille.
Isidorus käytti jälleenrakennukseen kevyempiä materiaaleja, nostaen samalla kupolin korkeutta noin 6,25 metriä – joka antoi rakennukselle sen nykyisen 55,6 metrin sisäkorkeutensa.
Lisäksi Isidorus vaihtoi kupolin tyyliä, pystyttäen tukikaarellisen kupolin pendentiiveineen, joiden läpimitta vaihteli 32,7 ja 33,5 metrin välillä.
Keisari Justinianuksen määräyksestä Konstantinopoliin tuotiin kahdeksan korinttilaista pylvästä Baalbekista, Libanonista, vuonna 560.
Tämä jälleenrakennus, joka antoi kirkolle sen nykyisen 500-lukulaisen muotonsa, valmistui vuonna 562.
Bysanttilainen runoilija Paulus Silentiarius laati pitkän, eeppisen, vieläkin jäljelläolevan runon – joka tunnetaan nimellä “Ekphrasis” – basilikan uudelleenvihkimistä varten, juhlallisuuksissa, joita johti patriarkka Eutychius joulukuun 23, 562.
Keisari Leo III määräsi vuonna 726 joukon ediktejä uskonnollisten kuvien palvomista vastaan, määräten armeijan tuhoamaan kaikki ikonit – joka aloitti toimena bysanttilaisen ikonoklasmin periodin.
Tuo periodin aikana kaikki uskonnolliset kuvat ja patsaat siirrettiin pois Hagia Sofiasta.
Kuvat ja patsaat sallittiin jälleen lyhyen aikaa keisarinna Irenen hallintaperiodilla (797-802), mutta ikonoklasmin kannattajat palasivat valtaan jälleen vuonna 813.
Keisari Theofiloksen (829–842) toimintaan vaikutti syvästi etenkin islamilainen taide, joka kieltää elävien olentojen esittämisen.
Theofilos rakennutti valtakautenaan kaksisiipisen, hänen nimikirjaimillaan varustetun pronssioven kirkon eteläiselle sisäänkäynnille.
Kuvariita loppui vasta Theofiloksen kuoleman jälkeen, jolloin aiempi päätös kuvien kunnioittamisesta tuli lopullisesti hyväksytyksi.
Basilika kärsi vaurioita, ensin suuren tulipalon vuonna 859, sitten maanjäristyksen tammikuun 8, 869, myötä, jotka aikaansaivat kirkon puolikupolin romahduksen.
Keisari Basileios I Makedonialainen määräsi kirkon korjattavaksi valtakautensa aikana (867–886).
Lokakuun 25, 989, suuri maanjäristys romahdutti kirkon läntisen kupolin kaaren, jonka korjaamistöihin keisari Basileios II Bulgaroktonos pyysi armenialaisen mestari-arkkitehti Trdat:in.
Trdat korjautti rakennelman, vahvistaen samalla romahtaneen kupolin kaaren, ja jälleenrakentaen kupolin länsipuolen 15:sta tukikaaren kanssa.
Yhteensä tuhot vaativat tuolloin kuuden vuoden korjaus-ja jälleenrakennustyöt. Kirkko avattiin uudelleen toukokuun 13, 994.
Jälleenrakentamisen loppua kohden kirkon koristelut peruskorjattiin, tuoden mukanaan myös uusia taideteoksia:
- maalaukset neljästä valtavankokoisesta serafista,
- uuden Kristuksen kuvauksen kupoliin, sekä
- apsikseen uuden kuvaelman Neitsyt Mariasta Jeesus-lapsen kanssa, apostolien Pietari ja Paavali välissä.
Lisäksi kaarirakennelmiin tuotiin maalauksia profeetoista sekä kirkon opettajista.
Kirjassaan “De caerimoniis aulae Byzantinae” (“Seremonioiden kirja”), keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos (913–919) kuvasi yksityiskohtaisesti Hagia Sofiassa pidetyistä, keisarin ja patriarkan järjestämistä seremonioista.
Konstantinopolin valtauksen jälkeen, neljännen ristiretken aikana, kirkko ryöstettiin ja häpäistiin latinalaisten ristiretkeläisten toimesta.
Bysanttilainen historioitsija Niketas Choniates kuvasi Konstantinopolin ryöstön saaliiksi kuuluneen useita maailman kuuluisimpia pyhäinjäännöksiä: kivi Jeesuksen haudalta, Neitsyt Marian maito, Jeesuksen hautauksen käärinliina, kuin myös useiden pyhimysten luut.
Latinalaisen Konstantinopolin hallussapidon aikana (1204–1261) Hagia Sofiasta tuli roomalais-katolinen katedraali.
Balduin I kruunattiin keisariksi toukokuun 16, 1204, Hagia Sofiassa, seremoniassa, joka seurasi tarkasti historiallisia bysanttilaisia perinteitä.
Enrico Dandolo, Venetsian doge, joka johti kaupungin valloitusta ja ryöstöä ristiretkeläisten toimesta vuonna 1204, on haudattuna kirkon tiloihin.
Hautakammio, johon on kaiverrettu hänen nimensä ja josta on tullut osa lattian koristusta, oli bysanttilaisten vihanpidon kohteena heidän otettuaan Konstantinopolin uudelleen haltuunsa vuonna 1261.
Vuosina 1847-1849 toteutetun restauroinnin aikana Fossatin veljekset (Gaspare ja Giuseppe) esittivät kuitenkin epäilyksensä dogen haudan aitoudesta, pitäen paikkaa enemmänkin symbolisena memoriaalina kuin hautauspaikkana.
Bysanttilaisten saatua kaupungin uudelleen haltuunsa vuoden 1261 aikana, kirkko oli ajautunut rappeutuneeseen kuntoon.
Keisari Andronikos II Palaiologos määräsi vuonna 1317 neljän uuden tukipilarin rakentamisesta kirkon itäisiin ja pohjoisiin osiin, rahoittaen rakennustyöt kuolleen Irene-vaimonsa kautta tulleella perinnöllä.
Uusia halkeamia ilmestyi kirkon kupoliin lokakuun 1344 maanjäristyksen myötä, jonka jälkeen osia rakennuksesta luhistui toukokuun 19, 1346.
Tämän myötä kirkko suljettiin aina vuoteen 1354 saakka, jolloin uudet korjaustyöt aloitettiin, arkkitehtien Astras ja Peralta johtamina.
Hagia Sofian historia – moskeija (1453–1935)
Ottomaanit valtasivat Konstantinopolin toukokuun 29, 1453.
Tuonaikaisten tapojen mukaan sulttaani Mehmet II rajoitti hänen joukkojensa kaupungin rajoittamattoman ryöstelyn kolmeen päivään.
Hagia Sofia ei ollut poikkeus tähän ryöstelyyn, ja siitä tuli itse asiassa keskuspaikka, valloittajien uskoessa paikan sisältävän Konstantinopolin suurimmat aarteet.
Kun sulttaani joukkoineen saapui kirkon tiloihin, hän määräsi sen välittömästä muuntamisesta moskeijaksi.
Paikka oli tuolloin muun muassa firenziläisen Cristoforo Buondelmontin matkakertomusten mukaan rappioituneessa kunnossa, ja Mehmed II antoihin määräyksen rakennuksen peruskorjauksesta.
Hagia Sofiasta tuli ensimmäinen Istanbulin keisarillinen moskeija, ja Mehmed II oli läsnä ensimmäisessä sen tiloissa pidetyssä perjantairukouksessa kesäkuun 1, 1453.
Rakennuksen hallintaansa saanut Waqf (uskonnollinen säätiö islamilaisessa kulttuurissa) sai myös suuren osan kaupungin olemassaolevista taloista ja tulevan Topkapın palatsin alueen.
Vuosien 1520 ja 1547 keisarillisten määräysten kautta lisäksi Suuren basaarin ja muiden kaupungin markkinoiden toiminta lisättiin tämän säätiön hallintaan.
Vuonna 1481 rakennukseen pystytettiin pienikokoinen minareetti sen lounaiskulmaan, porrastornin yläpuolelle.
Tämä minareetti sai seurakseen toisen, sulttaani Bayezid II:sen hallintakautena (1481–1512), joka rakennettiin Hagia Sofian koilliskulmaan.
Yksi näistä minareeteista luhistui vuoden 1509 maanjäristyksen myötä, ja ne molemmat korvattiin 1500-luvun puolessavälissä nurkittain vastakkaisilla minareeteilla, läntisellä ja itäisellä rakennuksen nurkalla.
1500-luvulla sulttaani Suleiman Suuri (1520–1566) toi Unkarin valloituksensa perintönä takaisin Istanbuliin kaksi kolossaalista kynttilänjalkaa.
Ne asetettiin Hagia Sofiaan mihrabin (moskeijan seinään rakennettu syvennys, joka osoittaa rukoussuunnan) molemmille puolille.
Selim II:sen valtakautena (1566–1574) rakennus alkoi osoittaa merkkejä rakenteiden heikkenemisestä.
Tämän johdosta tiloja vahvistettiin strukturaalisilla tuilla, jotka toteutti maineikas ottomaani-arkkitehti Mimar Sinan, yksi maailman ensimmäisistä maanjäristys-insinööreistä.
Sinan rakennutti myös kaksi uutta suurikokoista minareettia rakennuksen läntiseen päätyyn, alkuperäisen sulttaanin majan, sekä Selim II:sen Türben (mausoleumin) kaakkoisosaan vuosina 1576-1577.
Lisäksi kupolin huipulle asennettiin kultainen puolikuu ja rakennuksen ympärille muodostettiin 24 metriä leveä kunnioitusvyöhyke, jonka myötä osa lähitaloista purettiin.
Myöhemmin Sinanin rakennuttama türbe toimi hautapaikkana myös 43:lle Ottomaanien prinssille.
Vuonna 1594 hoviarkkitehti Davud Ağa rakensi tällaisen türbe-mausoleumin Murad III:lle (1574–1595), johon sulttaani myöhemmin haudattiinkin.
Valtakautensa aikana Murad III kuljetutti rakennukseen myös kaksi suurikokoista hellenististä alabasteri uurnaa Pergamosta, jotka asetettiin keskilaivan molemmille puolille.
Hänen poikansa Mehmed III:nen (1595–1603) kahdeksankulmainen mausoleumi rakennettiin aivan viereen vuonna 1608, kuninkaallisen arkkitehdin Dalgiç Mehmet Aĝan toimesta.
Sulttaani Mustafa I (1617–1618 ja 1622–1623) muunsi puolestaan rakennuksen entisen kastekappelin türbe-mausoleumikseen.
Vuonna 1717, sulttaani Ahmed III:nen valtakautena (1703–1730), sisätilojen murenevat rappaukset uudistettiin, joka osaltaan (epäsuorasti) auttoi useiden mosaiikkien säilymisessä (laastin alla).
Sulttaani Mahmud I määräsi rakennuksen peruskorjauksesta vuonna 1739, lisäten tiloihin madrasan (nykyisin rakennuksen kirjastotilana), Imaretin, ja kirjaston, sekä vuonna 1740 Sadirvanin, muuttaen rakennuksen külliye:ksi, toisin sanoen sosiaalisiksi tiloiksi.
Samaan aikaan sulttaanin uusi maja ja uusi mihrab rakennettiin rakennuksen sisätiloihin.
Kuuluisin Hagia Sofian peruskorjaus laitettiin toimeen sulttaani Abdülmecidin toimeksiannosta, ja sen toteutti 800:n työntekijän joukko vuosina 1847 – 1849, sveitsiläis-italialaisten arkkitehtiveljesten Gaspare & Giuseppe Fossatin valvonnassa.
Veljekset lujittivat rakennuksen kupolia ja holveja, suoristivat sen pylväät, ja tarkistivat sekä sisä- että ulkotilojen koristukset.
Heidän valvonnassaan mm. ylemmän gallerian mosaiikkiteokset puhdistettiin, vanhat kattokruunut korvattiin uusilla riippukattokruunuilla, sekä uusia jättimäisiä pyöreitä mitaleita laitettiin roikkumaan pylväiden yhteyteen.
Näihin mitaleihin tulivat Allahin, profeetta Muhammadin, neljän ensimmäisen kalifin (Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali), sekä kahden Muhammadin lapsenlapsen (Hassan & Hussain) nimet, jotka toteutti kaunokirjoittaja Kazasker Mustafa İzzed Effendi (1801–1877).
Fossatit rakensivat myös osana toimintaansa vuonna 1850 uuden sulttaanin gallerian – uusbysanttilaiseen tyyliin – joka oli yhdistetty moskeijan takana olevaan kuninkaalliseen paviljonkiin.
Hagia Sofian ulkopuolelle lisättiin puolestaan esimerkiksi ajanpitäjän rakennus ja uusi madrasa-rakennus. Myös minareetteja muutettiin, tekemällä niistä yhtä korkeita.
Kun tämä restaurointi saatettiin päätökseensä, moskeija avattiin uudelleen kävijöille, suurin seremonioin, heinäkuun 13, 1849.
Hagia Sofian historia – Museo (1935–nykyaika)
Turkin ensimmäinen presidentti ja Turkin tasavallan perustaja, Mustafa Kemal Atatürk, muunsi rakennuksen museoksi vuonna 1935.
Tuolloin uudistuksiin kuuluivat myös mattojen poistaminen, tuoden esiin lattian marmorikoristukset – kuten Omphalionin – ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
Rakennuksesta poistettiin lisäksi suurin osa mosaiikkiteoksia peittäneistä valkoisista rappauksista.
Tästä huolimatta paikan kunto rapistui edelleen, johtaen mm. World Monuments Fund säätiön Hagia Sofian asettamiseen vuoden 1996 World Monuments Watch (uhanalaisten monumenttien) listalle (ja uudestaan vuonna 1998).
Muun muassa rakennuksen kuparinen katto oli halkeillut, joka aiheutti veden virtaamisen hauraiden freskojen ja mosaiikkien yli.
Tiloihin tuli kosteutta myös alapuolelta, sillä noussut pohjaveden määrä oli kohottanut kosteustasoa monumentissa, aiheuttaen epävakaan ympäristön kivirakenteille ja maalipinnoille.
Paikkaa alettiin korjata vuodesta 1997, muun muassa American Express yhtiön rahalahjoitusten turvin, World Monuments Fund -organisaation toimesta ja Turkin kulttuuriministeriön ohjauksessa.
Ensimmäinen korjausvaihe sisälsi halkeilleen katon korjauksen ja paikan rakenteellisen vakauttamisen.
Toinen vaihe sisälsi rakennuksen kupolin sisätilojen suojelun, ja tarjosi samalla mahdollisuuden uuden turkkilaisten konservaattoreiden sukupolven kouluttamiseen, mosaiikkien suojelemiseksi myös tulevaisuudessa.
World Monuments Fundin projekti valmistui vuonna 2006, vaikkakin monet osiot Hagia Sofiasta ovat edelleen suojelutoimien tarpeessa.