Topkapin palatsi (turkinkielellä Topkapı Sarayı) oli kotipaikka Ottomaanien sulttaaneille noin 400 vuoden ajan.
Topkapı Sarayı (joka suomentuu muotoon “Tykkiportin palatsi”) oli seralji, ydin laajalle Ottomaanien valtakunnalle, jota hallitsivat monarkit, jotka asuivat Topkapın sadoissa huoneissa sivuvaimoineen, lapsineen, sekä palvelijoineen.
Paikalle kannattaa tulla turistina jo varhaisesta aamusta, koska nähtävyys täyttyy nopeasti vierailijoista vuoden ympäri.
Suosituin yksittäinen osio palatsimuseossa on sen haaremi, johon on erillinen sisäänpääsymaksu.
Haaremi-osioon päästetään kerrallaan kiertämään vain rajallinen määrä vierailijoita, joten sinun kannattaa suunnata sinne ensimmäisenä, odottamisen välttämiseksi.
Kun olet kiertänyt haaremin läpi, myös palatsin tilavat puistot ja sen neljä sisäpihaa ovat tutustuttavanasi.
Muista palatsikompleksin kohokohdista ei kannata sivuuttaa kolmannella sisäpihalla olevaa aarrekammiota, josta löytyy uskomaton näyttely jalokiviä, kultaa, ja taideteoksia.
Länteen palatsista, mäkeä alas, löytyvät Istanbulin arkeologiset museot, ja niiden takana Gülhane-puisto, erinomainen paikka hetken rentoutumiseen, nähtävyyksien kiertämisen jälkeen.
Muista Istanbulin kohokohdista läheltä löytyvät mm. Hagia Sofia (Ayasofya), Sininen moskeija (Sulttaani Ahmedin moskeija), sekä bysanttilainen Konstantinopolin hippodromi.
Topkapin palatsi
Sultanahmet
Fatih / İSTANBUL
Aukioloajat: ma, ke-su klo 9-17, suljettu tiistaisin ja paikallisina uskonnollisina pyhäpäivinä noin puoleenpäivään saakka
Kuninkaallisen residenssin asemansa lisäksi palatsia käytettiin valtiollisiin tapahtumiin ja kuninkaallisiin viihdytyksiin.
Paikka on nykyisin yksi Istanbulin tärkeimmistä turistinähtävyyksistä ja sisältää useita muslimimaailman tärkeimpiä pyhäinjäänteitä, mukaanlukien Muhammadin viitan ja miekan.
Topkapin palatsi kuuluu “Historic Areas of Istanbul” monumenttien joukkoon, jotka tulivat kokonaisuutena osaksi UNESCO:n maailmanperintölistaa vuonna 1985.
UNESCO listaa palatsin mukaanoton kriteereihin mm. sen olemisen “yksi parhaista esimerkeistä Ottomaanien periodin palatseista.”
Palatsikompleksi koostuu yhteensä neljästä pääsisäpihasta sekä useista pienemmistä kokonaisuuksista.
Sen huippukautena palatsi toimi kotina niinkin monelle kuin 4000:lle ihmiselle, kattaen laajan alueen vanhaa Istanbulia, pitkänä rannikkoalueen sektiona.
Paikka sisälsi muun muassa moskeijoita, sairaalan, leipomoita, sekä rahapajan.
Palatsin rakennustyöt alkoivat vuonna 1459, sulttaani Mehmed II:sen toimeksiannosta, joka vain vuosia aikaisemmin oli joukkoineen vallannut bysanttilaisen Konstantinopolin hallintaansa.
Palatsikompleksia kutsuttiin sen valmistuttua alkuun nimellä Uusi palatsi (Yeni Sarayı), erottamaan sen aikaisemmasta sulttaanin residenssistä.
Nimen “Topkapı” (“Tykkiportti”) paikka sai 1800-luvun aikana, sen (nykyisin puretun) portin ja rantapaviljongin mukaan.
Kompleksia laajennettiin vuosisatojen varrella, suurten renovaatioiden tapahtuessa etenkin vuoden 1509 maanjäristyksen ja vuoden 1665 tulipalon jälkeen.
1600-luvun jälkeen Topkapi menetti vähitellen sen keskeisen aseman sulttaanien asuinpaikkana, näiden viettäessä yhä enemmän ajastaan Bosporinsalmen varrelta löytyneillä uusilla palatseilla.
Vuonna 1856 sulttaani Abdül Mecid I päättikin siirtää hovinsa pysyvästi tuolloin vastavalmistuneeseen Dolmabahçen palatsiin, Istanbulin ensimmäiseen eurooppalaistyyliseen palatsiin.
Osa toiminnoista, kuten keisarillinen aarrekammio, kirjasto, ja rahapaja jäivät kuitenkin Topkapı-palatsin tiloihin.
Ottomaanien valtakunnan päättymisen myötä, vuonna 1923, palatsi muutettiin hallituksen huhtikuun 3, 1924 tekemällä asetuksella keisarillisen ajan museoksi.
Edelleen museokäytössä olevaa aluetta hallinnoi tätänykyä maan kulttuuri-ja turismiministeriö.
Palatsikompleksiin sisältyy satoja huoneita ja kamareita, mutta yleisöllä on pääsy vain niistä tärkeimpiin.
Paikkaa vartioivat yhtäältä ministeriön asettamat turvamiehet, kuin myös Turkin armeijan aseistetut vartijat.
Aluetta kiertäessäsi löydät useita hienoja esimerkkejä parhaimmasta Ottomaani-arkkitehtuurista.
Tiloista löytyy arkkitehtuurillisten kohokohtien lisäksi kokoelmia posliinista, kaavuista, aseista, haarniskoista, Ottomaani-miniatyyreistä, islamilaisista kaunokirjoitus-dokumenteista ja muraaleista, kuin myös Ottomaanien aarteita ja koruja.
Topkapin palatsin keisarillinen portti
Päätie, joka johtaa palatsille on bysanttilainen kulkueväylä Mese-katu, nykyinen Divan Yolu (“Valtuustonkatu”).
Mese-katua käytettiin historiallisesti keisarillisiin kulkueisiin, sekä Bysantin valtakunnan aikaan että Ottomaani-periodilla.
Katu johtaa suoraan Hagia Sofialle, kääntyen luoteeseen kohti palatsiaukiota, jossa maamerkkinä on muun muassa Ahmed III:nen suihkukaivo.
Sulttaani tuli palatsiin keisarillisen portin (turkinkielellä Bâb-ı Hümâyûn ja latinaksi Porta Augusta) kautta, joka tunnettiin myös nimellä “Sulttaanin portti” (Saltanat Kapısı), ja joka sijaitsee kompleksin eteläpuolella.
Tämä massiivinen – alunperin vuodelta 1478 oleva – portti on nykyään peitettynä 1800-luvun marmorein.
Kiviportti, jonka massiivisuus painottaa sen puolustuksellista luonnetta, johtaa keskuskaarensa osalta korkeakupoliselle väylälle.
Kullattu Ottomaani-kaunokirjoitus koristaa rakennelman huippua, sisältäen värssyjä Koraanista ja sulttaanien tugra-symboleja.
Portin identifioituihin tugra-symboleihin lukeutuvat sulttaanien Mehmed II ja Abdül Aziz I tugrat. Näiden sulttaanien ansioihin lukeutuvat portin peruskorjaukset hallinta-aikoinaan.
Hallin molemmilla puolilla on puolestaan huoneita vartijoille.
Portti oli historiallisesti avoinna aamurukouksesta aina viimeiseen iltarukoukseen saakka.
Vanhojen dokumenttien mukaan porttialueen yläpuolella oli puinen huoneisto aina 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka.
Mehmed käytti sitä ensin paviljonkina, myöhemmin säilytyspaikkana palatsin tiloissa ilman perillisiä kuolleiden omaisuuksille, ja lopulta palatsin aarrekammion vastaanotto-pisteenä.
Sitä käytettiin myös haaremin naisten toimesta näköalapaikkana erikoistapahtumien yhteydessä.
Keisarillinen portti on pääsisäänkäynti palatsin ensimmäiselle sisäpihalle.
Alueen neljä sisäpihaa johtavat toisilleen, ja Ottomaanien valtakunnan aikana kustakin tuli porrastetusti ekslusiivisempi kohti neljättä, joka oli käytössä sulttaanin yksityisenä sisäpihana.
Ensimmäinen sisäpiha
Ensimmäinen sisäpiha (I. Avlu tai Alay Meydanı) käsittää Seraglio Point -alueen ja sitä ympäröivät korkeat muurit.
Luonteeltaan ensimmäinen sisäpiha oli ulkoinen piiri / puisto, ja se on myös suurin palatsin sisäpihoista.
Tämän alueen merta kohti jyrkät rinteet tehtiin terassimaisiksi jo bysanttilaisten hallintakautena.
Ensimmäinen sisäpiha piti sisällään puhtaasti funktionaalisia rakenteita sekä joukon kuninkaallisia rakennuksia, joista monet eivät tosin ole enää olemassa.
Jäljellä oleviin rakenteisiin lukeutuvat entinen keisarillinen rahapaino (Darphane-i Âmire, rakennettu vuonna 1727), Hagia Irene -kirkko, sekä joukko suihkulähteitä.
Bysanttilaista Hagia Irene kirkkoa ei ikinä purettu alueen valloittaneiden Ottomaanien toimesta, ja se säilyi käytössä varastona ja keisarillisena arsenaalina.
Tästä sisäpihasta käytettiin aikojen kuluessä myös nimiä Janitsaarien sisäpiha sekä Paraatisisäpiha.
Ottomaanien valtakunnan aikana palatsin arvovieraat seurasivat pihalla olevaa väylää kohti Tervehdysporttia sekä palatsin toista sisäpihaa.
Näissä yhteyksissä hovin virkamiehet ja janitsaarit reunustivat reitinvartta, pukeutuneena parhaimpiin pukuihinsa ja odottaen.
Vierailijoiden piti hovietiketin mukaan tulla ratsailta ensimmäisen ja toisen sisäpihan välisellä osuudella.
Tervehdysportti
Suurikoinen Tervehdysportti (arabiankielellä Bâb-üs Selâm), joka tunnetaan myös nimellä Keskiportti (turkinkielellä Orta Kapı), johtaa palatsiin ja sen toiselle sisäpihalle.
Tässä sakaraharjaisessa portissa on kaksi suurikokoista kahdeksankulmaista ja suippokärkistä tornia.
Portin rakennusajankohta ei ole täysin selvillä, koska sen tornien arkkitehtuuri edustaa bysanttilaista tyyliä ottomaanien käyttämän lähestymistavan sijasta.
Onkin spekuloitu että portti jäljittelee Pyhän Barbaran porttia (“Tykkiportti”), jota käytettiin kuninkaallisena merellisenä sisäänkäyntiporttina palatsin puutarhoihin Bosporinsalmen rannikolta.
Kirjoitus ovessa antaa portin iäksi kuitenkin vähintään vuoden 1542.
Hünername-miniatyyrimaalauksessa (osana kuvitettua dokumenttia) vuodelta 1584 näkyy selkeästi portin tornien välisen kaaren yläpuolella oleva matalakattoinen, kolmi-ikkunainen rakenne, joka oli luultavasti vartiohalli, mutta joka on sittemmin hävinnyt.
Portti on rikkaasti koristeltu molemmilta puoliltaan ja yläosaltaan uskonnollisilla kirjoituksilla ja sulttaanien monogrammeilla.
Yhdenkään ulkopuolisen, poikkeuksena virallisilla asioilla olleet ja ulkomaiset arvovieraat, ei sallittu käydä portin läpi.
Kaikkien vierailijoiden tuli laskeutua rattailta viimeistään Keskiportin luona, koska vain sulttaanin sallittiin käydä sisään portista ratsain.
Tämä perinne oli käytössä jo Bysantin valtakunnan aikoina, Suuren palatsin Chalkeportin luona.
Pyövelin suihkukaivo (Cellat Çeşmesi) on paikka missä pyöveli oletettavasti pesi kätensä ja miekkansa mestauksen jälkeen, vaikkakin on olemassa epäselvyyttä siitä, onko kyseessä tämä nimenomainen suihkukaivo.
Suihkukaivo sijaitsee oikealla puolella ensimmäiseltä sisäpihalta Tervehdysportille päin katsottaessa.
Toinen sisäpiha
Keskiportin läpikäynnin myötä vierailija tulee toiselle sisäpihalle (II. Avlu), joka tunnetaan myös nimellä Divan-aukio (Divan Meydanı), joka oli puisto täynnä riikinkukkoja sekä gaselleja, ja jota käytettiin kurtisaanien kokoontumispaikkana.
Tätä sisäpihaa pidetään ulompana hovina (Birûn).
Vain sulttaanin sallittiin ratsastaa pihan mustan mukalakivien väylillä, jotka johtavat kolmannelle sisäpihalle.
Sisäpiha valmistui luultavasti noin vuonna 1465, Mehmed II:sen hallintakaudella, mutta se sai lopullisen ulkomuotonsa vuosina 1525-1529, kun vallassa oli Suleyman I.
Tätä pihaa ympäröivät entinen palatsin sairaala, leipomo, Janitsaarien asuintilat, tallit, keisarillinen haaremi ja Divan pohjoiseen, kuin myös palatsin keittiöt eteläänpäin.
Pihan päädyssä Onnellisuuden portti markkeeraa käyntiä kolmannelle sisäpihalle.
Aluetta yhdistää keskeytymätön marmoripylväikkö, luoden yhtenäisen kokonaisuuden näistä eri elementeistä.
Viimeaikaisten arkeologisten kaivausten yhteydessä palatsin alueelta on löydetty lukuisia Rooman ja Bysantin periodien aikaisia artefakteja.
Näihin artefakteihin kuuluu mukaan sarkofagi, kastemaljoja, kaidelevyjä, sekä pilareita ja kapiteeleja.
Esineistö on näytteillä toisen sisäpihan alueella, keisarillisten keittiöiden edustalla.
Toisen sisäpihan alta löytyy Bysantin valtakunnan aikainen vesisäiliö, joka on normaalisti suljettu yleisökäynneiltä.
Toista sisäpihaa käytti etupäässä sulttaani, jakaessaan oikeutta ja pitäessään audiensseja.
Ne toteutettiin täällä myös vierailijoihin vaikutuksen tekemisen vuoksi.
Useat itävaltalaiset, venetsialaiset, ja ranskalaiset suurlähettiläät ovat jättäneet jälkeensä muistiinpanoja siitä, miltä tuonaikainen toisen sisäpihan yleisö näytti.
Esimerkiksi Ranskan suurlähettiläs Philippe du Fresne-Canaye johdatti sulttaanin luo maansa lähetystön vuonna 1573, jota on kuvattu tapahtumana sanoin:
“Oikealla puolella istui Janitsaarien Agha, erittäin lähellä porttia, ja hänen vieressään joukko hovin korkeimpia suuruuksia.
Suurlähettiläs tervehti heitä päällään ja he nousivat ylös istuimiltaan, kumartaen hänelle.
Ja tietyllä hetkellä kaikki Janitsaarit ja muut sotilaat jotka olivat seisoneet suorina ja ilman aseita pihan seinän vieressä tekivät samoin, tavalla, jolla niin monen turbaanin yhtäaikainen nousu oli kuin nopean kypsän maissipellon liikkumisen tarkkailu kevyen tuulenhenkäyksen liikuttamina.
Me katsoimme suurella mielihyvällä ja jopa suuremmalla ihailulla tätä pelottavaa määrää seisovia Janitsaareja ja muita sotilaita pihan seinän myötäisesti, kädet yhdessä edessä munkkien tapaan, hiljaisuudessa, joka loi kuvan, että emme katsoneet miehiä, vaan patsaita.
Ja he pysyivät liikkumattomina tällä tapaa yli seitsemän tunnin ajan, puhumatta tai liikkumatta. Varmasti on mitä mahdottominta ymmärtää tätä itsekuria ja tätä kuuliaisuutta jos sitä ei ole itse nähnyt.”
Kuvattu tiukka protokolla, joka määritteli toisen sisäpihan toiminnot ja tapahtumat, oli olemassa kurin ja kunnioituksen varmistamiseksi, ja sitä käytettiin myös tuomaan majesteetillisuuden tuntua hovin toimintaan.
Topkapin palatsin keisarilliset vaunut
Suoraan Tervehdysportin takana, sen koillisella puolella, löytyvät keisarilliset vaunut, jotka ovat väliaikaisesti näytillä entisten ulompien tallien ja valjashuoneiden tiloissa.
Tämä on suhteellisen matalarakenteinen rakennus, jota muunneltiin vuonna 1735, kun siihen asennettiin uusi katto.
Rakennuksen kattorakenne on yksi harvoista ilman kupolia olevista katoista, joka on säilyttänyt sen 1400-luvulla suunnitellun alkuperäisen muotonsa.
Useat keisarillisista vaunuista tuhoutuivat edellisen tallirakennuksen tiloissa tapahtuneessa tulipalossa, myöhäisen 1800-luvun aikana.
Nykyisin näytillä olevat hevosvaunut ovat osa sulttaanin vaunukokoelmaa, ja sisältävät muun muassa valtiovaunut, Valide Sultan (kuningataräidin) vaunut, sekä joukon vähäpätöisempiä hovin vaunuja.
Osa vaunuista on ulkomaista alkuperää, maahantuotuina hovin käyttöä varten.
Keisarillisten vaunujen näyttelyn vierestä pohjoiseen löytyvät puolestaan palatsin laajat keittiöt.
Palatsin keittiöt
Pitkänomaiset palatsin keittiöt (Saray Mutfakları) ovat yksi keskeisimmistä palatsin piirteistä.
Osa näistä keittiöistä rakennettiin ensimmäistä kertaa 1400-luvun aikana, periodilla, jolloin koko palatsi oli rakennustyön alla.
Keittiöiden esikuvana käytettiin Edirnen sulttaanin palatsin keittiöitä.
Niitä laajennettiin sulttaani Süleyman Suuren aikana, mutta nämä rakennukset paloivat raunioiksi vuonna 1574.
Keittiöt uusittiin ja tuotiin ajanmukaisiksi senaikaisiin tarpeisiin hoviarkkitehti Mimar Sinanin toimesta.
Jälleenrakennettuna Sinanin vanhoihin suunnitelmiin, keittiöt muodostavat kaksi 20:nen leveän savupiipun riviä (jotka lisäsi Sinan), nousten kuin laivan savupiiput kahdeksankulmaisten rumpujen päällä olevilta kupoleilta.
Keittiöt on järjestelty sisäkadun varrelle, joka ulottuu toiselta sisäpihalta aina Marmaranmerelle saakka.
Sisäänkäynti tähän sektioon on toisen sisäpihan pylväshallissa olevien kolmen oven kautta: keisarillisen intendentuurin (alempi keittiö) oven, keisarillisen keittiön oven, ja konditoriakeittiön oven kautta.
Palatsin keittiöt koostuvat 10:stä kupoleilla varustetusta rakennuksesta: keisarillinen keittiö, Enderûn (palatsikoulu), Harem (naisten asuintilat), Birûn (palatsin ulompi hovisektio), keittiöt, juomakeittiö, konditoriakeittiö, meijeri, varastohuoneet, sekä kokkien huoneet.
Nämä olivatkin kooltaan koko Ottomaanien valtakunnan suurimmat keittiöt.
Ateriat sulttaanille, Haremin asukkaille, Enderûniin ja Birûniin (palatsin sisempi ja ulompi hovialue) valmistettiin täältä käsin.
Ruokaa valmistettiin tyypillisesti noin 4000 ihmiselle.
Keittiöhenkilökunta koostui yli 800:sta henkilöstä, joka nousi 1000:nen työntekijän tasolle uskonnollisten pyhäpäivien yhteydessä.
Tiloissa valmistettiin päivittäin jopa 6000 ateriaa, ja ruoan tarjoilua sulttaanille määriteltiin tarkan hoviprotokollan kautta.
Keittiöihin kuului dormitorioita, kylpylöitä, ja työntekijöiden moskeija, joista suurin osa on kuitenkin kadonnut ajan myötä.
Ottomaanien ruoanvalmistusvälineiden esittelyn lisäksi keittiörakennukset sisältävät hopealahjojen ja -ruokailuvälineiden kokoelman, kuin myös laajan kokoelman kiinalaisia sinivalkoisia, valkoisia, ja celadon-posliineja.
Topkapi-palatsin posliini-ja celadon-kokoelma
Kiinalainen ja Kauko-Idässä tehty posliini oli erittäin arvokasta, ja näitä tuotteita kuljetettiin silkkitietä pitkin kamelikaravaaneilla tai merireittejä hyödyntäen.
Palatsissa näytillä olevat 10 700 kiinalaista posliiniesinettä ovat harvinaisia ja arvokkaita, ja niiden nähdään kilpailevan kokonaisuutena Kiinassa olevien kokoelmien kanssa maailman parhaimman tittelistä.
Kiinalaisen posliinin kokoelma sisältää esineitä myöhäiseltä Song-dynastialta (960-1279) Yuan-dynastiaan (1280–1368), läpi Ming-dynastian (1368–1644), ja aina Qing-dynastiaan saakka (1644–1911).
Tämä museo sisältää lisäksi yhden maailman suurimmista kokoelmista 1300-lukulaista Longquan celadon -keramiikkaa.
Kokoelmasta löytyy noin 3000 celadon-keramiikkaesinettä Yuan- ja Ming-dynastioiden periodeilta.
Yksi syy siihen, miksi sulttaani ja kuningataräiti arvostivat näitä celadon-keramiikkatöitä oli se, että niiden oletettiin vaihtavan väriä, mikäli celadon-astiassa ollut ruoka tai juoma oli myrkytetty.
Kokoelman japanilainen osio koostuu pääasiassa Imari-posliineista, 1600-1800-luvuilta.
Kohokohtina näyttelyssä ovat myös esimerkiksi 1400-luvun alusta oleva valkoisten posliinien kokoelma, sekä vietnamilaiset, thaimaalaiset, ja persialaiset “imitaatio” -työt sinivalkoisten ja Imari-posliinien suhteen.
Topkapin palatsin keisarilliset tallit
Keisarilliset tallit (Istabl-ı Âmire) sijaitsevat sisäpihan toisella puolella, viisi-kuusi metriä maanpinnan alla.
Talleihin kuuluvat myös Has Ahir -tallit, joissa pidettiin 25-30 hevosta sulttaanin henkilökohtaista käyttöä varten. Ne rakennettiin Mehmed II:sen hallintakautena ja peruskorjattiin Suleymanin ollessa vallassa.
Laaja kokoelma valjaisiin liittyviä aarteita (Raht Hazinesi) pidetään Has Ahir -tallien tiloissa.
Sieltä löytyy myös pienikokoinen 1700-luvulta peräisin oleva moskeija ja Mahmud I:sen pääeunukin, Beşir Ağan kylpylä (Beşir Ağa Camii ve Hamamı).
Pitkähiuksisten hilpareiden dormitoriot
Keisarillisten tallien päädyssä ovat pitkähiuksisten hilpareiden dormitoriot (Zülüflü Baltacılar Koğušu).
Näitä asuintiloja käyttivät joukot, joiden toimenkuvaan kuuluivat puun kantaminen palatsin huoneisiin, siivoukset, haaremin sekä hovipoikien asuintilojen palvelu, huonekalujen siirtely, sekä juhlamenojen ohjaajana toimiminen.
Hilparit kantoivat pitkiä hiussuortuvia, osoittaakseen korkean asemansa hovissa. Ensimmäinen maininta näistä joukoista on vuodelta 1527, jolloin ne perustettiin raivaamaan tieväyliä sotatoimissa etenevän armeijan edeltä.
Dormitoriohuoneet rakennettiin 1400-luvulla, ja niitä laajensi pääarkkitehti Davud Ağa vuonna 1587, sulttaani Murad III:nen valtakaudella.
Dormitoriot on rakennettu pääsisäpihan ympärille, perinteiseen Ottomaanitalon tyyliin, kylpylöillä ja moskeijalla, kuin myös huoneilla virkistystä varten, esimerkkinä piippu-huone.
Kompleksin sisä-ja ulkopuolella olevat kirjoitukset kuvaavat erilaisia tilojen asukkaiden velvollisuuksia sekä kunnossapidon toimia.
Vastakohtana muihin palatsin osioihin, nämä asuintilat on rakennettu puusta, maalattuna punaisen ja vihreän väreihin.
Keisarillinen neuvosto
Topkapin palatsin keisarillisen neuvoston (Dîvân-ı Hümâyûn) rakennus sisältää kamarin, jossa ministerit, neuvoston ministerit (Dîvân Heyeti), ja keisarillinen neuvosto – koostuen suurvisiiristä (Paşa Kapısı), visiireistä, ja muista johtavista Ottomaanien valtakunnan virkamiehistä – pitivät kokouksiaan.
Paikkaa kutsutaan myös nimellä Kubbealtı, joka tarkoittaa “kupolin alla”, referenssinä neuvoston päähallin sisältämään kupoliin.
Kamari sijaitsee sisäpihan luoteiskulmassa, Onnellisuuden portin vieressä.
Palatsin ensimmäiset neuvostokamarit rakennettiin Mehmed II:sen hallinta-aikana, ja nykyinen rakennus, jonka on suunnitellut pääarkkitehti Alseddin, on Süleyman Suuren valtakaudelta.
Rakennus on läpikäynyt useita muutoksia vuosien varrella, etenkin haaremin tulipalon jäljiltä vuonna 1665, jolloin paikka vahingoittui pahoin ja restauroitiin korjaustöissä.
Neuvostorakennuksen sisäänkäynnin yhteydessä olevan kirjoituksen perusteella paikkaa peruskorjattiin myös sulttaanien Selim III sekä Mahmud II valtakausina.
Rakennus alkoi menettää alkuperäistä keskeistä asemaansa 1700-luvulta lähtien, kun valtionhallinto siirrettiin vähitellen Suurvisiirien Sublime Porte (Bâb-ı Âli) -tiloihin.
Viimeinen palatsin kamareissa pidetty keisarillisen neuvoston kokous tapahtui elokuun 30, 1876, kun kabinetti (Vükela Heyeti) kokoontui neuvottelemaan Murat V:nen tilasta, sulttaanin ollessa tuolloin huonovointinen.
Neuvostohalliin on useita sisäänkäyntejä sekä palatsin sisältä että sisäpihalta käsin.
Rakennuksen veranta koostuu useista marmori- ja porfyyri-pilareista sekä koristeellisen vihreän ja valkoisen värisestä puuseinästä, jota on somisteltu kullalla.
Lattia on puolestaan päällystetty marmorilla.
Ulkopuolelta halliin olevat sisäänkäynnit on toteutettu rokokoo-tyyliin, kullattuine ristikkoineen, antamaan tiloihin luonnonvaloa.
Vaikka paikan pilarit ovatkin aikaisempaa Ottomaanityyliä, seinämaalaukset ja koristelut on toteutettu myöhäisen rokokoo-periodin mukaisina.
Sisältä keisarillisen neuvoston rakennus koostuu kolmesta toisiinsa yhteydessä olevasta päähuoneesta.
Rakennuksen kolmesta kupolisesta kamarista kaksi avautuu verannalle sekä sisäpihalle.
Paikan kolme kamaritilaa ovat:
- Ensimmäinen kamari, Kubbealtı, oli paikka, jossa keisarillinen neuvosto piti neuvottelunsa.
- Toinen kamari oli keisarillisen Divanin sihteeristön toimitiloina.
- Kolmas kamari, Defterhāne, toimi pääkanslistien asiakirjojen ja dokumenttien arkistotiloina.
Divan sisäpihan (Divan Meydani) kulmassa oleva Divanhane rakennettiin puisella pylväshallilla 1400-luvun aikana, ja sitä käytettiin myöhemmin neuvoston moskeijana, ennen rakennelman poissiirtämistä 1916.
Rakennuksen julkisivusta löytyy runomittaisia kirjoituksia, joissa mainitaan vuosina 1792 ja 1819 toteutetut restaurointityöt, sulttaanien Selin III ja Mahmud II toimesta.
Fasaadin ja sisätilojen rokokoo-koristelut ovat peräisin tältä periodilta.
Kubbealtı, pääkamari, on poikkeuksellisesti koristeltu kuitenkin Ottomaanien Kütahya-tiilillä.
Sivuilla olevat kolme pitkää sohvaa olivat neuvotteluiden aikaan virkamiesten istuimina, niiden keskeltä löytyessä pieni tulisija.
Pääkamarissa oleva kullattu pallo, joka roikkuu seinältä, edustaa maata.
Se on sijoitettu sulttaanin ikkunan eteen, symbolisoiden häntä oikeudenjakajana maailmalle, toimien myös perspektiivin tuojana hänen visiiriensä vallankäytön rajoille.
Keisarillisen neuvoston kokouksissa käsiteltiin valtakunnan poliittisia, hallinnollisia, ja uskonnollisia asioita, sekä tärkeitä kansalaisia koskettavia huolia.
Neuvosto kokoontui normaalisti neljä kertaa viikossa (lauantai, sunnuntai, maanantai, ja tiistai) auringonnousun rukoushetken jälkeen.
Näitä kokouksia johdettiin yksityiskohtaisten ja tiukkojen protokollien alaisuudessa.
Neuvoston jäsenet kuten Suurvisiiri, visiirit, Rumelian ja Anatolian muslimi-oikeuslaitosten osana toimineet armeijan pääupseerit (Kazasker), valtiovarainministeri ja valtion rahaston johtajat (defterdar), ulkoministeri (Reis-ül-Küttab), sekä joskus myös Suurmufti (Sheikh ül-İslam), tapasivat täällä keskustellakseen ja päättääkseen valtiota koskevista asioista.
Muita kokouksiin mukaanpäästettyjä virkamiehiä olivat keisarillisen neuvoston Nişancilar-sihteeristö, kuninkaallisen monogrammin (tuğra) haltijat, sekä virallisen muistion (Tezkereciler) kirjoittamisesta vastanneet virkamiehet ja päätökset muistiinpanneet kirjurit.
Sulttaani tai Valide-sulttaani pystyi seuraamaan näitä keisarillisen neuvoston kokouksia kultaisen ristikon sisältävän ikkunan kautta, tulematta itse huomatuksi.
Ikkunan luokse pääsi viereisen Oikeustornin (Adalet Kulesi) keisarillisista asuinhuoneistoista käsin.
Kun sulttaani koputti tähän ristikkoon tai veti sen eteen punaisen verhon, neuvoston kokous päätettiin välittömästi ja visiirit kutsuttiin yksi kerrallaan Audienssihalliin (Arz Odası) esittämään selontekonsa sulttaanille.
Kaikki valtion päämiehet, poislukien Suurvisiiri, toimittivat aamurukouksensa Hagia Sofiassa, sisääntullen palatsiin keisarillisen portin kautta arvoasteen mukaisessa järjestyksessä, jatkaen läpi Tervehdysportin ja edelleen divan-kamariin, jossa he odottivat Suurvisiirin saapumista.
Suurvisiiri suoritti rukouksensa kotoaan käsin, ja seuranaan matkalla kohti palatsia hänellä oli omat palvelijansa.
Kun Suurvisiiri saapui paikalle, hänelle annettiin seremoniaalinen vastaanottotervehdys, ja ennen jatkamistaan keisarilliseen divaniin, hän lähestyi Onnellisuuden porttia, tehden sille kunniaa, aivan kuin osoittaen kunnioitusta sulttaanin talon portille.
Tämän jälkeen hän sisäänkävi kamariin, ottaen istuimensa suoraan sulttaanin ikkunan alapuolella, ja neuvoston kokous pääsi käyntiin.
Valtion asioista keskusteltiin yleensä noin puoleenpäivään saakka, jonka jälkeen neuvoston jäsenet ruokailivat tiloissa sekä vastaanottivat anomusten esittäjiä.
Kaikki Ottomaanien yhteiskunnan jäsenet, mukaanlukien kaikenuskoiset miehet ja naiset, olivat oikeutettuja neuvoston edessä kuulemiseen.
Yksi tärkeimmistä seremonioista oli kunkin uuden Suurvisiirin ensimmäisen keisarillinen kokous, jossa hänen kautensa alku merkittiin samalla keisarillisella sinetillä (Mühr-ü Hümayûn).
Kenties tärkein seremonia järjestettiin kuitenkin kolmen kuukauden välein, Janitsaarien palkanmaksun (ulûfe) yhteydessä.
Ulkomaisten arvovieraiden vastaanotto järjestettiin puolestaan tyypillisesti keskitetysti, yhden päivän ajalle, luoden tilaisuuden heijastaa näille kävijöille Ottomaanivaltion vaurautta ja voimakkuutta.
Suurvisiiri otti vastaan ulkomaisia suurlähettiläitä neuvoston kamareissa, joissa arvovieraiden kunniaksi pidettiin myös banketti.
Topkapin palatsin oikeustorni
Oikeustorni (Adalet Kulesi) sijaitsee keisarillisen neuvoston ja haaremi -osion välissä.
Torni on useita kerroksia korkea ja – itse asiassa – korkein rakennus koko palatsissa, tehden siitä selkeästi näkyvän maamerkin Bosporinsalmelta Topkapin palatsille päin katsottaessa.
Oikeustorni rakennettiin alunperin luultavasti Mehmed II:en valtakaudella, ja Suleiman I peruskorjautti ja laajensi sitä vuosina 1527-1529.
Sulttaani Mahmud II puolestaan jälleenrakennutti tornin lanterniinin vuonna 1825, jättäen jäljelle kuitenkin sen ottomaanityylisen perusrakenteen.
Tornin korkeat ikkunat ja niihin kytkettyinä olevat pylväät sekä renessanssin päätykolmiot tuovat mieleen palladiolaisen arkkitehtuurin.
Rakennelma symbolisoi sulttaanin ikuista valppautta epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja kaukaakin tornin näkevien oletettiin olevan vakuuttuneita sulttaanin läsnäolosta oikeudenturvaajana.
Tornia käytettiin myös sulttaanin näköalatasanteena.
Vanhassa tornissa oli aikoinaan ristikolliset ikkunat, jotka mahdollistivat sulttaanin nähdä ulos tulematta nähdyksi, lisäten oman auransa paikan eristyneisyyteen.
Keisarillisen neuvoston kultaiselle ikkunalle pääsee Oikeustornin kautta, tuoden oman lisänsä rakenteen symboliselle oikeudenmukaisuuden merkitykselle.
Keisarillinen aarrekammio
Rakennus, josta löytyy aseiden ja haarniskojen näyttely, oli alunperin yksi palatsin aarrekammioista (Dîvân-ı Hümâyûn Hazinesi / Hazine-ı Âmire).
Koska kompleksista löytyi myös toinen (“sisempi”) aarrekammio – kolmannen sisäpihan yhteydestä – tätä versiota kutsuttiin myös nimellä “ulompi aarrekammio” (dış hazine).
Vaikka rakennuksesta ei löydy päivämäärällisiä merkintöjä, paikan rakennustekniikka ja pohjapiirrustus viittaavat siihen, että se toteutettiin 1400-luvun loppua kohden, Süleiman I:sen hallintakaudella.
Aarrekammio läpikävi useita muutoksia ja peruskorjauksia seuranneiden vuosien aikana.
Tilana paikka on kivestä ja tiilestä rakennettu kahdeksankupolinen halli, jossa kukin kupoli on kooltaan 5 x 11,40 metriä.
Tätä aarrekammiota käytettiin valtionhallinnon rahoittamiseen. Lisäksi visiireille, suurlähettiläille, ja palatsin asukkaille sulttaanin ja taloushallinnon toimesta lahjoina annetut kaftaanit säilytettiin täällä, muiden arvoesineiden ohella.
Janitsaareilla neljännesvuosittain maksettu palkka (nimeltään uluefe) maksettiin tästä aarrekammiosta, joka oli tilana suljettu suurvisiirin haltuun annetulla keisarillisella sinetillä.
Vuonna 1928, neljä vuotta sen jälkeen kun Topkapın palatsi muutettiin museokäyttöön, sen ase-ja haarniskakokoelma laitettiin näytille tähän rakennukseen.
Rakennuksen edustalla vuonna 1937 tehdyissä kaivauksissa löydettiin jäänteitä 400-luvulta jKr. valmistuneesta uskonnollisesta bysanttilaisesta rakennuksesta.
Koska näitä rakenteita ei pystytty identifioimaan minkään palatsialueen tunnettujen kirkkojen kanssa, jäänteitä kutsutaan nykyisin omalla nimellään, “Topkapı palatsin basilika” tai yksinkertaisesti vain “Palatsin basilika”.
Aarrekammiorakennuksen ulkopuolella sijaitsee myös maalitaulukivi (Nişan Taşı), joka on yli kaksi metriä korkea.
Tämä kivi tehtiin aikoinaan sulttaani Selim III:nen vuoden 1790 ennätysmäisen kiväärinlaukauksen muistolle, ja se tuotiin palatsialueelle Leventistä 1930-luvulla.
Asekokoelma
Topkapin palatsin asekokoelma (Silah Seksiyonu Sergi Salonu), joka koostuu pääasiassa palatsissa sen museoksi muuntamisen aikaan olleista aseista, on yksi rikkaimmista islamilaisten aseiden kokoelmista maailmassa, kattaen esineistöä 1300:n vuoden aikaperiodilta – aina 600-luvulta 1900-luvulle saakka.
Palatsin ase-ja haarniskakokoelma sisältää Ottomaanien itse-valmistamia objekteja, sotasaaliina hankittuja aseita ja haarniskoja, sekä lahjana saatuja esineitä.
Ottomaanien aseet muodostavat kokoelman pääosan, mutta joukosta löytyy myös hienoja esimerkkejä Umayyad- ja Abbasid-miekoista, kuin myös persialaisista ja Mamluk-haarniskoista, kypäristä, miekoista, sekä kirveistä.
Vähäisempi määrä eurooppalaista ja aasialaista aseistusta luovat loppuosan kokoelmasta.
Yhteensä näytillä on noin 400 erilaista asetta, joista useimmista löytyy omistuskirjoituksia.
Onnellisuuden portti
Onnellisuuden portti (Bâbüssaâde tai Bab-üs Saadet) on sisäänkäynti sisemmän hovin (Enderûn) tiloihin (joka tunnetaan myös nimellä kolmas sisäpiha), merkiten rajaa ulkoiselle hovialueelle (Birûn).
Kolmas sisäpiha koostuu palatsin yksityis-ja asuinalueista.
Sinne johtavan portin huipulta löytyy kupoli, jota tukevat kapeat marmoripilarit, edustaen sulttaanin läsnäoloa palatsissa.
Yksikään palatsin vierailija ei saanut läpikäydä tästä portista ilman lupaa sulttaanilta itseltään.
Jopa Suurvisiiri sai luvan vierailuihin vain erikseen määriteltyjen päivien aikana ja erikseen yksilöityjen olotilojen kautta.
Portti rakennettiin luultavasti Mehmed II:sen hallinta-aikana, 1400-luvun kuluessa.
Se jälleenrakennettiin rokokoo-tyyliin vuonna 1774 sulttaani Mustafa III:nen toimeksiannosta, ja myöhemmin myös Mahmud II:sen valtakautena.
Portin koristeluihin kuuluvat lisäksi sekä Koraanista olevat värssyt sisääntulon yläpuolella että tuğras-monogrammit.
Rakenteen katto on osittain maalattua ja kultalehdin koristeltua, kultaisen pallon roikkuessa sen keskiosasta.
Portin sivustat edustavat barokkityylisiä koristeellisia elementtejä, ja niistä löytyy myös maisemia esittäviä miniatyyrimaalauksia.
Sulttaani käytti tätä porttia ja Divan Meydanı -aukiota vain erikoisseremonioita varten.
Hän istui portin edustalla Bayram-valtaistuimellaan muun muassa uskonnollisten juhlapäivien ja valtaantulonsa päivänä, jolloin valtakunnan alamaiset sekä virkamiehet osoittivat kunnioitustaan seisoaltaan.
Sulttaanien hautajaiset pidettiin myös tämän portin edustalla.
Pylväikköisen käytävän molemmilla puolilla – sulttaanin haaremin pääeunukin ja hänen henkilökuntansa valvonnassa – olivat eunukkien asuintilat sekä osa palatsikoulun huoneista.
Pieni, lovellinen kivi portin edustalla merkkaa paikkaa, jossa Muhammadin lippu avattiin. Sotatoimiin varustautunut Suurvisiiri tai muu komentaja sai haltuunsa tämän lipun juhlallisten seremonioiden saattelemana.
Topkapin palatsin kolmas sisäpiha
Onnellisuuden portin takaa löytyy kolmas sisäpiha (III. Avlu), jota kutsuttiin myös sisäpalatsiksi (Enderûn Avlusu), joka on palatsin sydän, paikka, jossa sulttaani vietti aikansa haaremin ulkopuolella.
Kyseessä on rehevä puutarha, jota ympäröi Has Oda -kamarin halli (käyttäjinään palatsin virkamiehet), aarrekammio (josta löytyy osa Ottomaanien ajan tärkeimmistä aarteista, mukaanlukien Ottomaaniminiatyyrit ja islaminuskon pyhät reliikit (Kutsal emanetler)), haaremi ja muutama paviljonki, sekä Ahmed III:nen kirjasto (keskustassaan).
Sisäänpääsyä kolmannelle sisäpihalle säädeltiin tiukasti, ja paikkaan pääsy oli kielletty ulkopuolisilta.
Kolmatta sisäpihaa ympäröivät Ağas-asuintilat, jotka oli varattu sulttaanin palveluksessa olleille hovipojille.
Heitä opetettiin palvelusaikanaan taiteissa, mukaanlukien musiikki, maalaustaide, sekä kalligrafia.
Parhaista hovipojista saattoi tulla Has Odali Ağa (Muhammadin pyhäinjäänteiden varjelijoita sekä sulttaanin henkilökohtaisia palvelijoita), mutta myös jopa upseereita tai korkea-arvoisia virkamiehiä.
Kolmannen sisäpihan pohjapiirrustukset luotiin Mehmed II:sen hallintakauden aikana.
Pihan, jonka koko on suunnilleen sama kuin toisen sisäpihan, joustamaton sommitelma ei sallinut siihen tehtävän suuria muutoksia vuosien varrella.
Siitä lähtien kun Mehmed II ei suostunut yöpymään kolmannen sisäpihan haaremi-tiloissa, häntä seuranneista sulttaaneista tuli yhä eristäytyneempiä, muuttaen intiimimpään neljänteen sisäpihaan ja sen haaremisektioon.
Hünername-miniatyyrimaalaus vuodelta 1584 on todisteena kolmannen sisäpihan ja sitä ympäröineiden ulompien puutarhojen sommitelmista tuolta periodilta, kunnossa, joka on peräisin Mehmed II:sen ajan rakennustöistä.
Topkapi-palatsin audienssikamari
Audienssikamari, joka tunnetaan myös nimellä audienssihalli tai anomusten kamari (Arz Odası), sijaitsee suoraan Onnellisuuden portin takana, peittäen näkymän kolmannelle sisäpihalle.
Tämä aukiorakennus on ottomaanikioski, jota ympäröi 22:n pylvään pylväikkö, kannattaen roikkuvilla räystäillä varustettua suurta kattoa.
Sisäpuolelta löytyy kupolin omaava päävaltaistuinhuone, kahdella pienemmällä sivuhuoneella varustettuna.
Audienssihallia kutsuttiin myös nimellä “sisempi neuvostohalli”, kontrastina “ulommalle” keisarilliselle neuvostohallille, toisen sisäpihan yhteydessä.
Kyseessä on vanha rakennus, alunperin 1400-luvulta, ja sen koristeluihin toi oman lisänsä sulttaani Suleiman I:nen hallinta-aikanaan.
Halli oli paikka, jossa sulttaani istui katoksella varustetulla valtaistuimellaan, henkilökohtaisesti vastaanottaen visiirejä, virkamiehiä, ja esittäytymään tulleita ulkomaisia suurlähettiläitä.
Aikalaiskuvauksen tapahtumasta on jättänyt jälkeensä lähettiläs Cornelius Duplicius de Schepper vuonna 1533:
“Keisari istui hieman korotetulla valtaistuimella täysin tupaten täynnä jalokiviä sisältäneisiin kultavaatteisiin peitettynä, ja kaikilla puolilla oli useita mittaamattoman arvokkaita tyynyjä; kamarin seinät oli peitetty mosaiikkitöin kullalla ja lapiksella koristeltuna; tämän kamarin takan julkisivu oli täyttä hopeaa ja peitettynä kullalla, ja yhdeltä puolelta kamaria suihkulähteestä purskusi vettä seinästä.”
Visiirit tulivat tänne esittämään heidän yksilöllisen raporttinsa sulttaanille.
Riippuen visiirien suorituksista ja raporteista, sulttaani näytti mielihyvänsä jakamalla heille lahjoja ja korkeita virkoja, tai, pahimmassa tapauksessa, antamalla kuuromykkien eunukkien kuristaa raportin esittelijän.
Kamari oli toisin sanoen paikka, jossa virkamiehet antoivat raporttinsa sulttaanille, tietämättä voisivatko he pystyä poistumaan tiloista elävänä.
Kaikkein yksityiskohtaisimmat seremoniat järjestettiin ulkomaalaisten suurlähettiläiden vastaanottoa varten, jotka tulivat, virkamiesten saattelemina, suutelemaan sulttaanin hameen helmaa.
Valtaistuin oli rikkaasti koristeltu seremonioita varten.
Nykyinen baldakiini-valtaistuin tehtiin Mehmed III:nen toimeksiannosta.
Valtaistuimen lakatussa katossa, täynnä jalokiviä, löytyy lehtikuviointeja yhdessä sekä lohikäärmeen, symbolina voimalle, että Simurghin – myyttisen linnun – kuvausten kanssa.
Valtaistuimella on useasta brokadista tehty päällys, johon on ommeltu sekä smaragdi- että rubiini-laattoja, kuin myös helmiä.
Kamarin katto maalattiin ultramariinin sinisellä, jonka jälkeen siihen lisättiin runsaasti kultaisia tähtiä.
Seiniä kattaneet tiilet olivat myös sinisiä, valkoisia, ja turkoosinvärisiä.
Kamaria koristeltiin näiden elementtien ohella arvomatoilla ja luksusmaisilla tyynyillä.
Kokonaisuus luotiin tekemään lähtemättömän vaikutuksen kävijöihin, ja saada heidät samalla kunnioittamaan sulttaanin voimakkuutta ja läsnäoloa.
Kamari peruskorjattiin vuonna 1723 sulttaani Ahmed III:nen toimesta, ja se jälleenrakennettiin nykyiseen muotoonsa vuoden 1856 tulipalon jälkeisissä töissä, Abülmecid I:sen hallintaperiodilla.
Nykyinen sisustus on siten aivan toisenlainen kuin miltä paikka näytti valmistuessaan.
Kamarin kaksi etuovea johtavat verannalle, ja rakennuksen taakse on olemassa oma ovensa.
Kaksi etuovea olivat tarkoitettuja vierailijoiden käyttöön, kun taas kolmas oli varattu sulttaanin itsensä sisäänkäyntiä varten.
Kohokuvioidut kirjoitukset vierailijoiden pääovessa – sisältäen sulttaanin monogrammin ja ylistäviä sanoja sulttaani Abdülmecid I:stä – ovat vuodelta 1856.
Pääoven yllä on kohokuvioitu besmele (muslimien uskontunnustus), lisättynä vuonna 1723, sulttaani Ahmed III:nen valtakaudella.
Oven kummallakin puolella olevat tiilipaneelit lisättiin paikoilleen myöhempien korjaustöiden yhteydessä.
Sisäänkäynnin yhteydessä on pieni suihkulähde, jonka valmistamisen toimeksiannon antoi Suleiman I.
Tätä suihkulähdettä ei käytetty vain virkistäytymiseen, vaan sen solinaa voitiin käyttää myös estämään muiden salakuuntelun huoneessa pidetyille salaisille keskusteluille.
Suihkulähde oli osaltaan lisäksi sulttaanin symboli; persialaiset kirjoitukset kuvailivat häntä mm. sanoin “anteliaisuuden, oikeudenmukaisuuden, ja hyväntekeväisyyden alkulähde”.
Suurlähettiläiden sulttaanille esittämät lahjat asetettiin suuren ikkunan eteen, joka sijaitsee fasaadin keskusosassa, kahden oven välissä.
Vasemmalla olevasta Pişkeş-portista (Pişkeş Kapısı, Pişkeş tarkoittaen ylempiarvoiselle henkilölle tuotu lahja) löytyy omistuskirjoitus Mahmud II:sen valtakaudelta, vuodelta 1810.
Audienssakamarin takana, sen itäisellä puolella, on ulkomaanretkien sotajoukkojen dormitorio.
Ulkomaanretkien sotajoukkojen dormitorio
Ulkomaanretkien sotajoukkojen dormitorio (Seferli Koğuşu) pitää nykyisellään sisällään keisarillisen puvustokokoelman (Padişhah Elbiseleri Koleksiyonu).
Arvopukukokoelma koostuu yhteensä noin 2500:sta vaatekappaleesta, joista suurin osa on arvokkaita sulttaanien kaftaaneita. Tiloista löytyy myös 360:n keramiikka-esineen kokoelma.
Dormitorion rakennutti sulttaani Murad IV vuonna 1635 ja se restauroitiin sulttaani Ahmed III:nen toimesta 1700-luvulla.
Dormitorio on holvirakenteinen, jossa kannattimina toimivat kaikkiaan 14:sta pylvästä.
Paikan yhteydestä, koilliseenpäin, löytyy puolestaan Valloittajan paviljonki.
Valloittajan paviljonki
Valloittajan paviljonki, jota kutsutaan myös nimellä valloittajan kioski (Fatih Köşkü), ja sen edustalla oleva kaarikäytävä, on yksi Sultan Mehmed II:sen aikana palatsiin lisätyistä paviljongeista, ja samalla myös kompleksin yksi vanhimmista rakennelmista.
Paikka toteutettiin noin vuonna 1460, samaan aikaan kun muutkin osat palatsista olivat vielä rakennustyömaata, ja tiloja käytettiin aikanaan muun muassa taideteosten ja aarteiden varastona.
Nykyään se on keisarillisen aarrekammion (Hazine-i Âmire) sijaintina.
Paviljonki koostui alunperin kolmesta huoneesta, Marmaranmerelle ylikatsoneesta terassista, kellarikerroksesta, sekä viereisestä hamamista (turkkilaisesta kylpylästä).
Paikka sisältää kaksi terassilla puutarhan ylle nostettua kerrosta, rakennettuna kallionniemekkeen päälle, upein näkymin verannalta sekä Marmaranmerelle että Bosporinsalmelle.
Alempi kerros sisältää palveluhuoneita, kun taas ylempi kerros koostuu neljän huoneiston kokoisesta sviitistä ja suurikokoisesta, kaksoiskaarisesta loggiasta.
Ensimmäistä kahta huonetta kattaa huomattavan korkeuden omaava kupoli.
Kaikki huoneet avautuvat kolmannelle sisäpihalle monumentaalisen kaarikäytävän kautta.
Pylväikköinen portiikki puutarhan sivustalla on yhteydessä kuhunkin neljästä hallista – kunnioitusta herättävän korkuisilla ovilla.
Kapiteelit pylväikössä ovat tyyliltään kutistettuja joonialaisia pylväitä, ja ne ovat alunperin luultavasti 1700-luvulta.
Paviljonkia käytettiin sulttaani Selim I:sen aikakaudella aarrekammiona, Egyptistä saaduille tuotoille.
Ennen tätä periodia, Mehmed II:sen ja Bayezid II:sen valtakausilla, nämä huoneistot kuuluivat palatsin miellyttävimpiin ajanviettopaikkoihin.
Rakennuksen pohjakerroksessa tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa on löydetty muun muassa pienikokoinen, apilanmuotoon rakennettu bysanttilainen kastekappeli.
Keisarillinen aarrekammio
Keisarillinen aarrekammio oli laaja kokoelma taideteoksia, koruja, sentimentaalisen arvon omaavia perintökalleuksia, sekä Ottomaanien valtakunnan käyttämää rahaa.
Sen jälkeen kun palatsista tuli museo, samoja huoneita on käytetty näiden aarteiden esittelyyn.
Suurin osa keisarillisen aarrekammion esineistöstä koostui lahjoista, sotasaaliista, ja palatsin käsityöläisten tekemistä objekteista.
Aarrekammion päällikkö (Hazinedarbaşı) oli vastuussa paikan toiminnasta.
Astuttuaan valtaan, sulttaaneille oli ominaista tehdä seremoniaalinen vierailu keisarillisen aarrekammion tiloihin.
Nykyään tiloissa on näytillä edustava otos aarrekammion kokonaissisällöstä, koostuen varsinkin korukoristeisista kulta-ja muista arvometalliobjekteista.
Neljän toisiinsa yhteydessä olevan huoneen alalla on näyttely, jossa monien aarteiden joukosta löytyy (ensimmäisestä huoneesta) kohokohtana mm. sulttaani Mustafa III:nen haarniskoja – sisältäen rengaspanssarilla varustetun rautatakin, jonka koristeluina löytyy kultaa ja jalokiviä.
Esillä on myös Mustafa III:nen kultainen miekka ja kilpi, kuin myös hänen kullatut jalustimensa.
Seuraava tila esittää puolestaan useita sulttaaneille kuuluneita Koraanin kansia, joita on koristeltu helmin.
Murad IV:n norsunluiseen valtaistuimeen on puolestaan upotettu helmiäisiä ja norsunluuta.
Kultainen intialainen musiikkilaatikko, sen huipulla olevalla kullatulla elefantilla, on alunperin 1600-luvulta.
Muista kabineteistä löytyy esimerkiksi harvinaisin jalokivin, arvokivin, smaragdein, ja leikatuin timantein koristeltuja kuvastimia.
Toinen näyttelyhuone on kotina Topkapın tikarille. Sen kultaista kahvaa on koristeltu kolmella isokokoisella smaragdilla, huipullaan kultainen, smaragdikantinen kello.
Kultaista tuppia peittävät puolestaan timantit ja emali.
Sulttaani Mahmud I antoi teettää tämän tikarin vuonna 1747 Persian Nadir Shah -hallitsijalle.
Mutta kun Shah salamurhattiin kansannousun yhteydessä ennenkuin lähettiläs oli jättänyt Ottomaanien valtakunnan rajat, sulttaani päätti pitää tikarin omassa hallussaan.
Tikari sai kansainvälistä mainetta murtokeikan kohteena elokuvassa Topkapi.
Tosin vastapainoa tälle tikarille tuovat esimerkiksi New York Timesin arviot siitä, että palatsin suurimmat taiteelliset aarteet ovat sen aarrekammiossa säilytetyt Ottomaanien miniatyyrimaalaukset.
Vain noin 100 miniatyyrimaalausta on kerrallaan esillä aarrekammion yhteensä 10 000:nen miniatyyriteoksen kokonaisuudesta.
Toisen huoneen keskustassa seisoo pähkinäpuinen Ahmed I:sen valtaistuin, johon on upotettu sekä helmiäisiä että kilpikonnan kuoria. Valtaistuin on Sedekhar Mehmed Aghan sulttaanille rakentama.
Baldakiinin alla roikkuu kultainen, suurella smaragdilla varustettu riipus.
Seuraavat näyttelyesineet esittelevät sulttaanien ja heidän hevostensa upeita aigretteja, jotka ovat täytettynä timanteilla, smaragdeilla, ja rubiineilla.
Astian muotoinen jade-kulho oli puolestaan lahja Venäjän tsaari Nikolas II:lta.
Silmiinpistävin koru kolmannessa huoneessa on sen 86:n karaatin päärynänmuotoinen Lusikantekijän timantti (Kaşıkçı Elması), joka on asetettu hopeaan ja jota ympäroi kaksi 49:n leikatun timantin riviä.
Legendan mukaan sulttaanin visiiri osti timantin basaarista, omistajan luullessa sen olleen vain arvottaman kristalliesineen.
Toinen – luultavasti todennäköisempi – tarina korusta asettaa sen Tepedeleni Ali Pashan omistuksiin, jotka takavarikoitiin sulttaanin toimesta Pashan teloituksen jälkeen.
Yksi lentävimmistä ja romanttisimmista tarinaversioista linkittää timantin alkuperän Napoleon Bonaparten äitiin, Letizia Ramolinoon.
Näyttelyesineistä löytyy kaksi suurikokoista kultaista kynttelikköä, joista kumpikin painaa 48 kg ja joihin on upotettu 6666 leikattua timanttia.
Nämä kyntteliköt olivat sulttaani Abdülmecid I:sen lahja pyhän Mekan kaupungin Kaaba-rakennukselle.
Ne tuotiin takaisin Istanbuliin hieman ennen Ottomaanien valtakunnan päättymistä, ja Mekan sisältämän alueen hallinnoinnin päättymistä.
Kultainen seremoniaalinen Bayram-valtaistuin, johon on asennettu turmaliineja, valmistettiin vuonna 1585 visiiri Ibrahim Pashan toimeksiannosta ja sulttaani Murad III:tta varten.
Valtaistuin asetettiin Onnellisuuden portin edustalle erikoistapahtumien yhteydessä.
Sulttaani Mahmud I:sen valtaistuin on puolestaan neljännen näyttelyhuoneen keskipiste.
Tämä kultainen, intialaistyylinen valtaistuin on koristeltu helmin ja smaragdein, ja se tuli Ottomaanien haltuun Persian hallitsija Nader Shahn lahjoittamana, 1700-luvun aikana.
Kohokohtiin kuuluu myös Johannes Kastajan kyynärvarsi ja käsi, jotka on asetettu kultaisen päällysteen päälle.
Aarrekammion näyttelyistä löytyy lisäksi piilukkopyssyjen kokoelma, miekkoja, sekä lusikoita, joista kaikki ovat kullalla ja koruilla koristeltuja.
Erikoisena mielenkiinnonkohteena useimmille kävijöille on myös kultainen pyhäkkö, joka piti historiallisesti esillä Mohammedin viittaa.
Miniatyyri- ja muotokuvagalleria
Keisarillisen aarrekammion yhteydessä pohjoiseen on hovipoikien dormitorio, joka on tiloina muunnettu Miniatyyri-ja muotokuvagalleriaksi (Müzesi Müdüriyeti).
Gallerian alempi kerros sisältää kokoelman tärkeitä kalligrafioita sekä miniatyyrejä.
Näytteillepanoissa voit nähdä vanhoja ja erittäin arvokkaita Koraaneja (1100-1600-luvuilta), Kufic-tyylillä käsinmaalattuja ja käsinkirjoitettuja, kuin myös 300-vuosisadalta jKr. olevan Raamatun, arabiankielellä kirjoitettuna.
Kokoelman määrittämättömän arvokas esine on kuitenkin sen sisältämä ensimmäinen maailmankartta, jonka loi turkkilainen admiraali Piri Reis (1513).
Kartta esittää osia Euroopan länsirannikoista ja Pohjois-Afrikasta kohtuullisella tarkkuudella, ja myös Brasilian rannikko on helposti tunnistettavissa.
Gallerian ylempi osa sisältää puolestaan 37 muotokuvaa eri sulttaaneista, joista suurin osa on tosin kopioita, koska alkuperäiset maalaukset ovat liian hauraita julkiselle esillepanolle.
Kohokohtiin näistä muotokuvista lukeutuu esimerkiksi sulttaani Medmed II:sen muotokuva, jonka maalasi venetsialainen Gentile Bellini.
Muita arvokkaita Ottomaanien miniatyyrimaalaus-kokoelmia, joita säilytetään joko tässä galleriassa, palatsin kirjastossa, tai muissa osissa, ovat Hünername, Sahansahname, Sarayı-albumit, Siyer-ı Nebi, Surname-ı Hümayun, Surname-ı Vehbi, ja Süleymanname, monien muiden joukossa.
Enderûn kirjasto (Ahmed III:nen kirjasto)
Neoklassinen Enderûn kirjasto (Enderûn Kütüphanesi), joka tunnetaan myös nimellä “Sulttaani Ahmed III:nen kirjasto” (III. Ahmed Kütüphanesi), löytyy suoraan audienssikamarin (Arz Odası) takana, kolmannen sisäpihan keskeltä.
Kirjasto rakennettiin aikaisemman Havuzlun kioskin perustuksille kuninkaallisen arkkitehdin, Mimar Beşir Ağan, suunnitelmien mukaisena ja Ahmed III:nen toimeksiannosta, vuonna 1719, käytettäväksi kuninkaallisen perhekunnan virkamiesten tiloina.
Tämän aikaisemman kioskin pylväikkö on edelleen olemassa, sijaiten nykyisen Aarrekammion edustalla.
Kirjasto on kaunis esimerkki 1700-lukulaisesta Ottomaani-arkkitehtuurista.
Rakennus, jonka julkisivu on päällystetty marmorein, on muotoiltu kreikkalaisen ristin muotoon, kupolisella keskushallilla ja kolmella suorakulmaisella syvennyksellä varustettuna.
Ristin neljäs haara sisältää verannan, jota voidaan lähestyä portaikkojen kautta molemmilta puolilta.
Portiikin keskuskaaren alla on taidokas juomalähde, syvennyksin sen kummallakin puolella.
Kirjasto on asetettu matalalle pohjakerrokselle, suojelemaan sen arvokkaita kirjoja kosteuden aiheuttamilta vaurioilta.
Ikkunoiden yläpuolelta löytyvät seinät ovat puolestaan koristeltuja 1500-ja 1600-luvuilta peräisin olevilla, monivärisiä designeja sisältävillä İznik-tiilillä.
Keskuskupoli ja suorakulmaisten syvennysten holvit ovat maalattuja pintoja, ja niiden koristelut ovat tyypillisiä ns. Tulppaani-periodille (1703-1730).
Kirjaston kirjoja säilytettiin seiniin rakennetuissa komeroissa.
Sisäänkäyntiä vastapäätä oleva syvennys oli sulttaanin yksityinen lukunurkkaus.
Kirjasto koostui mm. teologian, islamilaisen lain, sekä vastaavien alojen töistä ottomaaniturkkilaisilta, arabialaisilta, ja persialaisilta oppineilta.
Kokoelmana kirjastosta löytyi yli 3500 käsikirjoitusta.
Osa niistä on erinomaisia esimerkkejä helmiäis-ja norsunluulla toteutetuista upotuskoristeluista.
Nykyään nämä kirjat ovat säilössä Ağaiden moskeijassa (Ağalar Camii), joka löytyy kirjastosta länteenpäin.
Yksi tärkeimmistä esineistä kirjastossa on ns. Topkapi-käsikirjoitus, joka on kopio Koraanista Uthman Ibn Affan, kolmannen kalifin, ajalta.
Ağaiden moskeija
Ağaiden moskeija (Ağalar Camii) on Topkapin palatsin suurin moskeija.
Se on myös yksi paikan vanhimmista rakennelmista ylipäätään, alunperin 1400-luvulta ja Mehmed III:n hallintakaudelta.
Sulttaani, ağaat, ja hovipojat tulivat tänne rukoilemaan.
Moskeija on oikaistu sisäpihalla diagonaaliseen linjaan, jotta sen minbarin suunta olisi kohti Mekkaa.
Vuonna 1928 Enderûn kirjaston kirjat, muiden töiden ohella, siirrettiin tänne Palatsin kirjastoksi (Sarayı Kütüphanesi), pitäen sisällään noin 13 500:n Ottomaanien keräämän turkkilaisen, arabialaisen, persialaisen, ja kreikkalaisen kirjan ja käsikirjoituksen kokoelman.
Moskeijan vieressä – kohti koillista – on keisarillinen muotokuva kokoelma.
Kuninkaallisten hovipoikien dormitorio
Kuninkaallisten hovipoikien dormitorio (Hasoda Koğuşu), joka nykyisin toimii tiloina keisarilliselle muotokuvakokoelmalle (Padişah Portreleri Sergi Salonu), oli aikanaan osa sulttaanin kamareita.
Muotokuvat esittävät kaikkia Ottomaanien sulttaaneja, mukana myös harvinaisia (lasikoteloissa säilytettyjä) valokuvia myöhemmistä sulttaaneista.
Huone on ilmastoitu, lämpösäännelty, ja monitoroitu maalausten suojelemiseksi.
Koska sulttaanit esiintyivät vain harvoin julkisesti – ja toisaalta ottaen huomioon islamilaisen herkkyyden ihmisten taiteellisille kuvauksille – aikaisimmat muotokuvat ovat tyyliltään idealisointeja.
Vasta modernisoija Mahmud II:sen reformien myötä sulttaaneista alettiin tehdä realistisia muotokuvia.
Kohokohtiin muotokuvakokoelmassa kuuluu myös sen isokokoinen, maalattu perhepuu Ottomaanien valtakunnan hallitsijoista.
Kupolista kamaria tukevat pilarit, joista osa on Bysantin valtakunnan aikaista alkuperää, jonka todisteena löytyy yhteen niistä kaiverrettu bysanttilainen risti.
Yksityinen kamari
Yksityinen kamari toimii tiloina Pyhien reliikkien kamarille (Kutsal Emanetler Dairesi), joka sisältää kohokohtanaan Pyhän manttelin paviljongin.
Kamarin rakensi Sinan, Murad III:nen valtakaudella, ja paikkaa käytettiin alunperin sulttaanin toimistoina.
Tiloista löytyy mitä pidetään “muslimimaailman pyhimpinä reliikkeinä”: Muhammadin viitta, hänen kaksi miekkaansa, jousi, yksi hammas, hius hänen parrastaan, hänen sotasapelinsa, allekirjoitettu kirje, ja joukko muita häneen liittyviä pyhäinjäänteitä.
Kamarista löytyy näytillä myös useita muita pyhiä objekteja, kuten neljän ensimmäisen kalifin miekat, Mooseksen sauva, Joosefin turbaani, ja Muhammadin tyttären matto.
Jopa sulttaanille ja hänen perheelleen sallittiin sisäänpääsy näihin tiloihin vain kerran vuodessa, Ramadanin 15:sta päivänä, periodina, jolloin palatsi vielä toimi residenssinä.
Nykyään kuka tahansa kävijä voi käydä tutustumassa näihin esineisiin, vaikkakin erittäin himmeiden valojen alla, reliikkien suojelemiseksi, ja monet muslimit tekevätkin pyhiinvaelluksen nähdäkseen tämän kokonaisuuden.
Pyhän manttelin kamarin pylväskäytävä lisättiin Murad III:nen hallintakautena, mutta sitä muutettiin kun Ympärileikkaushuone rakennettiin.
Tämä kaarikäytävä saattoi olla historiallisen Poseidonin temppelin kohdalla, joka oli muutettu ennen 900-lukua Pyhän Menaksen kirkoksi.
Yksityinen kamari muutettiin Onnellisuuden manttelin virkamiesten asuintiloiksi 1800-luvun jälkipuolella, lisäämällä holvitila Yksityisen kamarin kaarikäytäviin Enderun sisäpihan yhteydessä.
Topkapin palatsin haaremi
Keisarillinen haaremi (Harem-i Hümayûn) vei tiloina yhden sulttaanin yksityisten huoneistojen sektioista, sisältäen yli 400 huonetta.
Haaremi oli koti sulttaanin äidille (Valide Sultan), jalkavaimoille ja sulttaanin puolisoille, kuin myös muullekin hänen perheelleen, mukaanlukien lapset ja heidän palvelijansa.
Haaremi koostuu joukosta rakennuksia ja rakenteita, joita yhdistävät hallikäytävät ja sisäpihat.
Kullakin haaremin tiloissa asuneella palveluryhmällä ja hierarkkisella ryhmällä oli omat asuintilansa, jotka olivat ryhmiteltynä sisäpihan ympärille.
Näiden huoneiden lukumäärää ei ole määritelty, mutta se on luultavasti yli 100, joista vain vähäinen joukko on avoinna yleisökäynneille.
Huoneistoja (Daires) asuttivat etupäässä haaremin eunukit, haaremin pääeunukki (Darüssaade Ağası), jalkavaimot, kuningataräiti, sulttaanin puolisot, prinssit, ja suosikit.
Haaremin porttien läpi ei ollut läpikulkulupaa kenelläkään, poikkeuksina sulttaani, kuningataräiti, sulttaanin puolisot ja suosikit, prinssit, jalkavaimot, kuin myös haaremia suojelleet eunukit.
Haaremisiipi lisättiin palatsiin vasta 1500-luvun lopulla.
Monet sen huoneista ja piirteistä olivat Minar Sinanin suunnittelemia.
Haaremisektio avautuu toiselle sisäpihalle (Divan Meydanı), jonne avautuu myös Vaunujen portti (Arabalar Kapısı).
Haaremin rakenteet laajenivat ajan myötä kohti Kultaisen sarven puolta, kehittyen suurikokoiseksi kompleksiksi.
Kompleksiin lisätyt rakennukset sen alkuperäisen, 1400-luvulla olleen valmistumisen ja varhaisen 1800-luvun välillä heijastavat palatsin designin ja sisustuksen tyylien kehitystä vuosisatojen varrella.
Osa haaremista jälleensisustettiin sulttaanien Mahmud I ja Osman III aikana, italialaisen designin inspiroimaan Ottomaanibarokki-tyyliin.
Nämä sisustukset luovat voimakkaan kontrastin Ottomaanien klassisen periodin tyylin kanssa.
Rattaiden portti / Kupolinen kaappikamari
Sisäänpääsyporttina toiselta sisäpihalta oli Rattaiden portti (Arabalar Kapısı), joka johtaa kupoliselle kaappikamarille (Dolaplı Kubbe).
Tämä paikka rakennettiin eteishalliksi haaremille vuonna 1587, sulttaani Murad III:nen toimesta.
Haaremin aarrekammio toimi täällä, ja sen kaappeja käytettiin myös trusti-asiakirjojen arkistointiin, haaremin pääeunukin hallinnoimina.
Aarrekammio tallensi rahaa haaremin säätiöille, säilöen myös sulttaanien ja keisarillisen perheen talouden kirjanpidon.
Puhdistautumislähteen halli
Puhdistautumislähteen halli, joka tunnetaan myös nimellä “Sohva suihkulähteellä” (Şadirvanli Sofa) peruskorjattiin vuonna 1666, haaremin heinäkuun 24, 1665 tulipalon jälkeen.
Tämä tila oli sisääntulohalli haaremiin, ja sitä suojelivat haaremin eunukit.
Büyük Biniş ja Şal Kapısı, jotka yhdistivät haaremin, yksityisen puutarhan, Haaremieunukkien moskeijan, ja Oikeustornin (josta sulttaani seurasi keisarillisen neuvoston neuvotteluja), johtivat tälle paikalle.
Hallin seinät ovat 1600-lukulaista Kütahyan tiilejä.
Moskeijan edustalla oleva hevospölkky toimi sulttaanin ratsaille astumisen apuna, mutta myös istuinpenkkeinä vartijoille.
Suihkulähde, joka antaa tilalle sen nimen, on siirretty, ja se löytyy nykyisin Murad III:nen yksityiskamarin altaasta.
Vasemmalle hallista on pienikokoinen mustien eunukkien moskeija.
Haaleanvihreät, likaisen valkoiset, ja keskisinisen tiilityöt ovat kaikki 1600-luvulta (Mehmed IV:n hallintakaudelta).
Niiden design osoittaa erittäin korkeaa taiteellista taitoa, mutta ne on toteutettu 1500-lukulaisiin tiiliin verrattuna huonotasoisimpina, ja maali näissä tiileissä onkin sumentunut.
Eunukkien sisäpiha
Toinen ovi johtaa (mustien) eunukkien sisäpihalle (Harem Ağaları Taşlığı), jossa heidän asuintilansa ovat vasemmalla puolella.
Sisäpihan päädyssä on mustan pääeunukin asuinhuoneisto (Kızlar Ağası), neljänneksi korkeimman virkamiehen virallisessa protokollassa.
Näiden tilojen välistä löytyy keisarillisten prinssien koulu, arvotiileineen 1600-1700-luvuilta, sekä kullattuja wainscot-paneeleja.
Sisäpihan päädyssä on myös pääsisäänkäyntiportti haaremiin (Cümle Kapısi).
Kapea käytävä vasemmalla johtaa odalisqueiden (naisorjien, jotka oli annettu sulttaanille lahjana) asuintiloihin.
Monet eunukkien asuintiloista ovat tätä sisäpihaa päin, joka oli haaremin ensimmäinen, koska he toimivat myös haaremin pääeunukin alaisina vartijoina.
Sisäpihaa ympäröivät tilat jälleenrakennettiin suurilta osiltaan vuoden 1665 suurtulipalon jälkeen.
Kompleksi sisältää haaremi-eunukkien dormitorion portiikin takana, haaremin pääeunukin (Darüssaade Ağası) asuintilat, ja prinssien koulun, kuin myös sulttaanin hoviväen (Musahipler Dairesi) tilat ja vieressä olevan vartiomiehen asemapaikan.
Haaremin pääsisäänkäyntiportti ja Kuşhanen portti yhdistivät Enderûn sisäpihan Kuşhanen ovelle.
Haaremieunukkien dormitoriot (Harem Ağaları Koğuşu) ovat peräisin 1500-luvulta. Ne on järjestetty sisäpihan ympärille kolmeen kerrokseen.
Dormitorioiden julkisivussa olevat kirjoitukset sisältävät sulttaanien Mustafa IV, Mahmud II, ja Abdül Mecid I trusteja 1800-luvulta.
Ylempien kerrosten huoneet olivat noviisien käytössä, ja niiden alla, ylikatsoen sisäpihan, olivat niiden eunukkien tiloina, joilla oli hallinnollisia vastuita.
Aivan päädyssä tätä tilaa on monumentaalinen takka, joka on päällystetty 1700-luvulta olevilla Kütahya-tiilillä.
Haaremin pääeunukin huoneisto (Darüssaade Ağasi Dairesi), dormitorion yhteydessä, sisältää kylpyhuoneen, olohuoneita, ja makuuhuoneita.
Prinssien kouluhuone, jota hallinnoi haaremin pääeunukki, löytyy ylemmältä kerrokselta.
Sen seinät oli toteutettu 1700-luvulta olevilla eurooppalaisilla, barokkikoristeisilla tiileillä.
Haaremin pääsisäänkäynti
Topkapin palatsin haaremin pääsisäänkäynti (Cümle Kapisi) erottaa haaremin – jossa sulttaanin perhe ja jalkavaimot asuivat – eunukkien sisäpihasta.
Ovi johtaa vartiopaikalle (Nöbet Yeri), jossa kolme haaremin pääsektiota kohtaavat.
Vartiopaikalta vasemmalle oleva ovi johtaa läpi Jalkavaimojen käytävän Jalkavaimojen sisäpihalle (Kadınefendiler Taşlığı).
Keskellä oleva ovi johtaa puolestaan Kuningataräidin sisäpihalle (Valide Taşlığı) ja ovi oikealla johtaa läpi Kultaisen väylän (Altınyol) sulttaanin asuintiloihin.
Tämän hallin suurikokoiset peilit ovat peräisin 1700-luvulta.
Pääsisäänkäynnin takana ja ennen kääntymistä Jalkavaimojen käytävälle, löytyy Kuningataräidin sisäpiha.
Jalkavaimojen käytävä
Jalkavaimojen käytävä (Cariye Koridoru) johtaa Sulttaanin pääpuolisoiden ja jalkavaimojen sisäpihalle.
Tämän käytävän varrella oleville tiskeille eunukit asettivat ruokailuastioita, joita he olivat tuoneet palatsin keittiöistä.
Sulttaanin puolisoiden ja jalkavaimojen sisäpiha
Sulttaanin puolisoiden ja jalkavaimojen sisäpiha (Kadın Efendiler Taşlığı / Cariye Taşlığı) rakennettiin samaan aikaan eunukkien sisäpihan kanssa, 1500-luvun puolessavälissä.
Paikka läpikävi peruskorjauksen vuoden 1665 suurpalon jälkeen, ja se on nykyisellään haaremin pienin sisäpiha.
Pylväshallista sisäpihaa ympäröivät kylpylät (Cariye Hamamı), pesulalähde, pesula, dormitorioita, sulttaanin pääpuolison huoneistoja, sekä taloudenhoitajien (Kalfalar Dairesi) asuintiloja.
Sulttaanin puolisot asuivat kolmessa itsenäisessä, tiilillä ja takoilla koristelluissa asunnoissa, joista oli näkymät yli Kultaisen sarven.
Ne rakennettiin sisäpihalle myöhäisen 1500-luvun aikana.
Kuningataräidin asuintilojen sisääntiloja koristavat puolestaan maisemamaalaus-freskot myöhäiseltä 1700-luvulta, yhtenä osoituksena läntisistä vaikutteista Ottomaanien käyttämään tyyliin.
Portaikko, joka kutsutaan nimellä “Neljäkymmentä askelta” (Kirkmerdiven), johtaa haaremin sairaalaan (Harem Hastanesi), jalkavaimojen dormitorioihin pohjakerroksessa, sekä haaremin puutarhoihin.
Kuningataräidin huoneistot
Kuningataräidin huoneistot (Valide Sultan Dairesi), yhdessä sulttaanin huoneistojen kanssa, muodostavat haaremin suurimman ja tärkeimmän sektion.
Huoneistot rakennettiin sen jälkeen kun kuningataräiti muutti Topkapın palatsiin myöhäisen 1500-luvun aikana Vanhasta palatsista (Eski Saray).
Tilat jouduttiin kuitenkin jälleenrakentamaan vuoden 1665 tulipalon jälkeen, vuosina 1666-1668.
Osa huoneista, kuten pieni musiikkihuone, lisättiin tähän sektioon 1700-luvun aikana.
Vain muutama näistä huoneista on avoinna yleisölle: ruokailuhuone, vastaanottohuone ja kuningataräidin makuuhuone (ylemmällä gallerialla), jonka yhteydestä löytyy, ristikon takaa, pieni rukoushuone.
Näiden huoneistojen alemmilla kerroksilla ovat jalkavaimojen asuintilat, kun taas ylemmät kerrokset kuuluivat kuningataräidille ja hovinaisille (kalfas).
Kuningataräidin huoneistoja yhdistää kulkuväylä, joka johtaa aina kuningaräidin kylpyhuoneeseen ja sulttaanin asuintiloihin saakka.
Tiloja rikastavat sinivalkoiset sekä keltavihreät tiilet, yhdessä kukkamotiiveja sisältävillä İznik-posliineilla 1600-luvulta.
Paneeli, joka esittää Mekkaa tai Medinaa ja jonka on allekirjoittanut Osman İznikli Mehmetoğlu, edustaa uudempaa İznik-tiilien tyyliä.
Ylempien kerrosten maalaustyöt on toteutettu länsi-eurooppalaiseen tyyliin 1700-ja 1800-luvuilta.
Kaikkein ylimpänä tätä sektiota löytyvät Mihirisah-huoneistot, rokokoo-tyyliin toteutettuina.
Huoneistoista kylpylöihin johtavan reitin varrella on Abdül Hamid I:sen huoneisto.
Sitä lähellä on puolestaan Selim III:nen rakkauskammio, joka rakennettiin vuonna 1790.
Pitkä, kapea käytävä yhdistää tämän tilan Osman III:nen kioskiin, joka on vuodelta 1754.
Sulttaanin ja kuningataräidin kylpylät
Seuraavissa huoneissa ovat sulttaanin ja kuningataräidin kylpylät (Hünkâr ve Vâlide Hamamları).
Tämä kaksoiskylpylä on alunperin myöhäiseltä 1500-luvulta, ja sisältää useita huoneita.
Tilat uudelleensisustettiin rokokoo-tyyliin 1700-luvun puolessavälissä.
Molemmat kylpylät edustavat samaa design-tyyliä, sisältäen caldariumin (kuumat kylvyt), tepidariumin (lattialämmitteinen kylpylä), sekä frigidariumin (kylmänveden allas).
Kustakin huoneesta löytyy joko kupoli tai seinässä on jollakin kohtaa hunajakennomainen lasirakenne, joka päästää luonnonvaloa sisään tiloihin.
Lattia on päällystetty valkoisella ja harmaalla marmorilla.
Tyypillisiin tilojen piirteisiin lukeutuvat caldariumin koristeellisella suihkulähteellä varustettu marmorikylpyamme sekä kullattu rautaristikko.
Kultainen ristikkotyö oli asennettu tiloihin suojaamaan sulttaania tai hänen äitiään murhausyrityksiltä.
Sulttaanin kylpylä koristeltiin alunperin Sinanin toimesta korkealaatuisilla, monivärisillä İznik-tiileillä.
Suuri osa haaremin tiilikoristeluista, vuoden 1574 tulipalon myötä vahingoittuneiden rakenteiden myötä, käytettiin uudelleen sulttaani Ahmed I:sen toimesta hänen Sulttaani Ahmedin moskeijan rakentamistyömaalla.
Siten kylpylän seinät ovatkin nykyisin päällystettyjä joko marmorilla tai ne ovat valkopestyjä.
Keisarillinen halli
Topkapi-palatsin keisarillinen halli (Hünkâr Sofası), joka tunnetaan myös nimillä Keisarillinen sohva, Sisätilojen valtaistuinhuone tai Huvitusten halli, on haaremin kupolinen halli, jonka uskotaan olevan rakennettu myöhäisen 1500-luvun aikana.
Hallin kupoli on kooltaan koko palatsin suurin.
Paikka toimi virallisena sulttaanin vastaanottohallina, kuin myös haaremin ajanvietealueena.
Täällä sulttaani vastaanotti uskotut ystävänsä, vieraita, hänen äitinsä, hänen ensimmäisen vaimonsa (Hasseki), muita puolisoita, kuin myös lapsensa.
Vapaa-ajanviihdykkeet, uskonnollisten juhlien yhteydessä tehdyt kunnianosoitukset, ja hääseremoniat toteutettiin näissä tiloissa, sulttaanin dynastiaan kuuluvien jäsenten läsnäollessa.
Vuoden 1665 suuren haaremin tulipalon jälkeen halli jälleenrakennettiin rokokoo-tyyliin, sulttaani Osman III:nen hallintakautena.
Seiniä ympäröivä tiilivyö pitää sisällään kalligrafisia kirjoituksia sekä 1700-luvulta peräisin olevaa sinivalkoista Delft-keramiikkaa ja venetsialaisesta lasista toteutettuja peilejä.
Toisaalta kupoliset kaaret ja päätykolmiot sisältävät edelleen klassisia maalauksia paikan alkuperäisestä rakennusvaiheesta.
Hallissa on yksittäisenä kohokohtana sulttaanin valtaistuin.
Galleriaa käyttivät tiloina omalta osaltaan sulttaanin puolisot, joiden toimintaa johti kuningataräiti.
Tiloissa olevat kullatut tuolit olivat lahjoitus Saksan keisari Vilhelm II:lta, kun taas kellot olivat lahja Ison-Britannian kuningatar Viktorialta.
Tarjoiluhuone, jossa nykyisin esitellään musikaalisia instrumentteja, avautuu keisarilliseen halliin, jolta on sisäänpääsy sulttaanin yksityisiin huoneistoihin.
Peilin takana oleva salainen ovi mahdollisti sulttaanille turvallisen väylän pois hallista.
Yksi hallin ovista johtaa puolestaan kuningataräidin huoneistoihin, toinen taas sulttaanin hammam-kylpylään.
Vastakkaiset ovet johtavat pieneen ruokailukamariin (jonka jälleenrakensi Ahmed III) ja suureen makuukamariin, kun taas toiselta ovelta pääsee joukkoon etukamareita, mukaanlukien suihkulähteen sisältävään huoneeseen (Çeşmeli Sofa), joista kaikki ovat uudelleentiilitettyjä ja uudelleensisustettuja 1600-luvun tyyliin.
Murat III:nen yksityinen kamari
Murat III:nen yksityinen kamari (III. Murad Has Odası) on haaremin vanhin ja parhaimmassa kunnossa säilynyt huone, jossa on edelleen nähtävillä sen alkuperäinen sisustus.
Huoneen design on mestariarkkitehti Sinanin toteuttamaa, ja alunperin 1500-luvulta.
Tilan kupoli on vain hieman pienempikokoisempi kuin valtaistuinhuoneen vastaava.
Yksityisen kamarin halli pitää sisällään yhden palatsin hienoimmista ovista, johtaen ohi kruununprinssien (Kafes) siiven.
Huone on sisustettu sinivalkoisin ja korallinpunaisin İznik-tiilin.
Tiilien rikkaita kukkadesigneja kehystävät 1570-luvulta olevat paksut oranssiset reunukset.
Huoneen ympäri kulkee nauha kaunokirjoituksellisia tiilejä, hyllyn yläpuolella ja oven tasolla.
Kupolin suuret arabeski-kuvioinnit ovat uudelleenkullattuja ja jälleenmaalattuja mustalla ja punaisella.
Tiloista löytyy suurikokoinen, kullatulla kuomulla (ocak) varustettu takka, vastapäätä kaksikerroksista suihkulähdettä (çeşme), joka on taidokkaasti koristeltu värillisin marmorein.
Suihkulähteen vedensolinan oli tarkoitus estää huoneissa tapahtuneiden keskusteluiden salakuuntelua, samalla kuitenkin luoden tilaan rennon ilmapiirin.
Kaksi kullattua baldakiini sänkyä ovat peräisin 1700-luvulta.
Ahmed I:sen ja Ahmed III:nen yksityinen kamari
Toisella puolella suurta makuukamaria on kaksi pienempää huonetta: ensin Ahmed I:sen yksityinen kamari (I. Ahmed Has Odası), rikkaasti koristeltuna lasitetuilla İznik-tiileillä.
Kabinetin ovet, ikkunaluukut, pieni pöytä, ja Koraani-lehteri ovat kukin koristeltuja helmiäisin ja norsunluulla.
Vierestä löytyy pieni mutta erittäin värikäs Ahmed III:nen yksityinen kamari (III. Ahmed Has Odası), jonka seinät ovat maalattuja kukkakuvioin ja hedelmäkorein, sekä monimutkaisin tiilikuvioin takan (ocak) suhteen.
Näiden koristeluidensa ansiosta huone tunnettiinkin myös nimellä Hedelmähuone (Yemis Odası), ja sitä käytettiin luultavasti ruokailutarkoituksiin.
Kaksoiskioski / Kruununprinssien huoneistot
Kaksoiskioski / Kruununprinssien huoneistot (Çifte Kasırlar / Veliahd Dairesi) koostuu kahdesta, 1600-luvulla rakennetusta yksityisestä kamarista.
Rakennus on yhdistetty palatsiin ja koostuu vain yhdestä, korotetulle pohjalle rakennetusta kerroksesta, antaen paremmat näkymät sisätiloista ja toisaalta estäen näkymät ulkoa sisäänpäin.
Sisätilat koostuvat kahdesta isosta huoneesta, jotka ovat peräisin sulttaani Murat III:nen hallintakaudelta, mutta tutkijoiden mukaan ne saattavat olla myös Ahmed I:sen periodilta.
Kattorakenne ei ole tasainen vaan kioskityyliin kartiomainen, luoden kuvan varhaisten Ottomaanien käyttämistä perinteisistä teltoista.
Kuten teltoissakin, huoneessa ei ole pystykalusteita, vaan matotetulle lattialle – seinien viereen – istuimiksi asetettuja sohvia.
Nämä kamarit edustavat kaikkia niitä klassisen tyylin yksityiskohtia, joita löytyy myös muista palatsin osioista.
Paviljonki on täysin uudelleensisustettu, ja suurin osa sen aikaisemmista puisista barokkitöistä on poistettu tiloista.
Koristeelliset tiilet, heijastaen 1600-luvun İznik-tiiliteollisuuden korkealaatuista käsityötaitoa, on poistettu rakennuksesta ja korvattu moderneilla kopioilla.
Puisen kupolin maalaustyö on edelleen sen alkuperäinen versio, ja yksi parhaista esimerkeistä myöhäisen 1500-luvun ja varhaisen 1600-luvun rikkaista designeista.
Toisen huoneen takka sisältää korkean, kullatun kuvun, ja tämä kokonaisuus on peruskorjattu alkuperäiseen kuntoonsa.
Takan viereiset ikkunansulkimet sisältävät puolestaan helmiäisiä intarsia-upotuskoristeluin.
Värilliset lasi-ikkunat ylikatsovat korkean terassin ja alhaalla sijaitsevan altaan puutarhan.
Näiden ikkunoiden tappeja ympäröivät punaiset, mustat, ja kultaiset designit.
Kruununprinssi (Şehzadeler) eli täällä eristyksessä; siten, huoneistoja kutsuttiin myös nimellä kafes (“häkit”).
Kruununprinssi ja muut prinssit saivat koulutusta ottomaanihaaremin opinaloissa aina aikuisuuteensa saakka.
Tämän jälkeen heidät lähetettiin kuvernööreiksi Anatolian provinsseille, jossa he saivat lisäkoulutusta valtion asioiden hallinnoinneissa.
1600-luvulta eteenpäin prinssit elivät haaremissa, joka alkoi samalla saada oman äänensä palatsin hallinnon hoidossa.
Kaksoiskioskeja käytettiin kruununprinssin yksityisinä kamareina 1700-luvulta eteenpäin.
Suosikkien sisäpiha
Suosikkien sisäpiha (Gözdeler / Mabeyn Taşlığı ve Dairesi) muodostaa viimeisen haaremin sektion, ylikatsoen suurikokoisen altaan ja Puksipuu puutarhan (Şimşirlik Bahçesi).
Sisäpihaa laajennettiin 1700-luvulla Intervalli (Mabeyn) ja Suosikkien (İkballer) huoneiden lisäyksellä.
Sulttaanin suosikkijalkavaimon asuintilat, yhdessä Kultaisen väylän (Altın Yol), pohjakerroksen Mabeyn-sektion, ja peilejä sisältävän hallin kanssa muodostivat tilan, jossa Abül Hamid I asui haaremeineen.
Tilojen puinen asuinhuone on sisustettu rokokoo-tyyliin.
Sulttaanin suosikit (Gözdeler / İkballer) oli muodostettu hallitsijadynastian haaremi-organisaation jatkuvuuden instrumenteiksi.
Kun suosikit tulivat raskaiksi, he saivat sulttaanin virallisen puolison (Kadınefendi) tittelin ja sen mukanaan tuomat valtaoikeudet.
Kultainen väylä
Topkapin palatsin kultainen väylä (Altınyol) on kapea, 1400-luvulta peräisin oleva väylä, joka muodostaa haaremin keskiviivan.
Väylä jatkuu aina haaremieunukkien (Harem Ağaları Taşlığı) sisäpihalta yksityiselle kamarille (Has Oda) saakka.
Sulttaani käytti tätä väylää mennessään haaremille, yksityiselle kamarille, sekä Sofa-i Hümâyûn tiloihin, eli keisarilliselle terassille.
Kuningataräidin sisäpihalle (Valide Sultan Taşlığı’), Sulttaanin pääpuolison sisäpihalle (Baş Haseki), Prinssien huoneistoihin (Şehzadegân Daireleri), ja sulttaanin huoneistoihin (Hünkâr Dairesi) on pääsy tämän väylän varrelta.
Väylän seinät on maalattu yksinkertaisella valkoisella värillä.
“Kultainen” attribuutin uskotaan tulleen siitä perinteestä, kun sulttaani heitteli väylän varrella kultaisia kolikoita jalkavaimojensa kerättäviksi juhlapäivien aikoina.
Lintuhuone / Haaremin portti
Myöhäiselle 1800-luvulle saakka tässä nurkkauksessa Enderûn sisäpihaa oli sijainnut pieni sisäpiha, joka johti Kuşhane-portin läpi haaremiin.
Nykyään tämä portti toimii väylänä, josta vierailijat poistuvat haaremin tiloista.
Portin ympärillä olevissa rakennuksissa kasvatettiin lintuja sulttaanin ruokapöytää varten.
Kuşhane oven yläpuolella olevassa kirjoituksessa mainitaan, että sulttaani Mahmud I:nen korjaututti Kuşhanen keittiön.
Lintuhuoneen haareminporttia vastapäätä oleva parveke rakennettiin vuoden 1916 korjaustöiden yhteydessä.
Rakennuksen julkisivu muistuttaa yleiskuvaltaan perinteisiä lintuhuoneita.
Neljäs sisäpiha
Neljäs sisäpiha (IV. Avlu), joka tunnetaan myös Keisarillinen sohva (Sofa-ı Hümâyûn) nimellä, oli kaikkein sisäisin yksityinen pyhäkkö sulttaanille ja hänen perheelleen, ja sisälsi joukon paviljonkeja, kioskeja (köşk), sekä puutarhoja ja terasseja.
Alunperin neljäs sisäpiha oli osa kolmatta sisäpihaa, mutta palatsitutkijat ovat pitäneet parempana menettelynä erottaa sen omaksi alueekseen.
Ympärileikkaushuone
Vuonna 1640 sulttaani Ibrahim I lisäsi tiloihin Ympärileikkaushuoneen (Sünnet Odası) ja Kesäkioskin (Yazlik Oda).
Näistä ensimmäinen oli omistettu nuorten prinssien ympärileikkauksille, joka on perinteinen islamilainen uskonnollinen puhtauden ja siisteyden traditio.
Sen sisätilat ja ulkopuoli ovat koristeltuja kirjavalla kokoelmalla harvinaisia ja uudelleenkäytettyjä tiilejä, mukaanlukien fasaadin kukkakuvioiset siniset tiilet.
Tärkeimmät näistä koristeluista ovat kamarin julkisivun (vuodelta 1529 olevat) sinivalkoiset tiilipaneelit, joihin ovat vaikuttaneet kaukoidän keramiikkaperinteet.
Nämä tiilet koristivat aikanaan sulttaani Suleiman I:sen seremoniaalisia rakennuksia, kuten Neuvostohallia ja Sisempää aarrekammiota (molemmat toisen sisäpihan yhteydessä), sekä Valtaistuinhuonetta (osana kolmatta sisäpihaa).
Ne siirrettiin tänne nostalgiasyistä ja kunnioituksesta hänen hallinta-aikansa aikana tapahtuneeseen valtakunnan kukoistuskauteen.
Nämä tiilet olivat myös prototyyppejä Yerevan ja Baghdad -kioskien myöhemmille koristeluille.
Huone itsessään on symmetrisesti suhteutettu ja suhteellisen tilava palatsin muihin tiloihin verrattuna, sisältäen ikkunoita ja pienen suihkulähteen.
Huoneen yläpuolella olevat ikkunat sisältävät lasimaalauspaneeleita.
Sisääntulon oikealla puolella on kullatulla kuvulla varustettu takka.
Sulttaani Ibrahim rakensi myös arkadimaisen katon Pyhän manttelin kamarin ympäri, sekä ylemmän terassin tämän huoneen ja Baghdad kioskin välille.
Kuninkaallinen arkkitehti Hasan Ağa (sulttaani Murat IV:nen valtakaudella) rakensi vuosina 1635-1636 Yerevan kioskin (Revan Köşkü) sekä vuosina 1638-1639 Baghdad kioskin (Bağdat Köşkü).
Nämä rakennukset valmistettiin juhlistamaan Ottomaanien valtakunnan voittoja sekä Yerevanissa että Baghdadissa.
Molemmat sisältävät suurimman osan niiden alkuperäisistä koristeluista, esiintyöntyvin räystäin, keskuskupolilla, sekä sisustuksin, josta löytyy syvennyksissä olevia kaappeja ja upotetuin helmiäisin koristeltuja puutöitä.
Rakennukset perustuvat klassisiin neljän-iwanin pohjapiirrustuksiin, jossa sohvat täyttävät suorakulmaiset syvennykset.
Revan-kioski
Revan-kioski (Revan Köşkü) toimi 40-päivän uskonnollisena piilopaikkana.
Se on suhteellisen pienikokoinen, keskuskupolilla varustettu paviljonki, josta löytyy kolme apsista sohville ja tekstiileille.
Neljäs seinä sisältää oven ja takan.
Pylväikköä vastapäätä oleva seinä on peitetty marmorilla, muiden seinien sisältäessä edullisempia sinivalkoisia İznik-tiilejä, joiden kuvioinnit edustavat sataa vuotta niiden tekoaikaa aikaisempaa tyyliä.
Baghdad-kioski
Baghdad-kioski (Bağdad Köşkü) sijaitsee suihkulähteen sisältävän terassin oikealla puolella.
Se rakennettiin sulttaani Murad IV:nen menestyksekkään vuoden 1638 Baghdadin kampanjan muistoksi.
Paikka muistuttaa läheisesti ulkonäöltään Yerevan-kioskia.
Kolme verannalle kulkevaa ovea löytyvät sohvien välisiltä osilta.
Fasaadia päällystävät marmorit, porfyyrin suikaleet, sekä Verd-antiikit.
Portiikin marmoripanelointi on toteutettu Cairene Mamluk -tyyliin.
Sisätilat ovat puolestaan esimerkki ideaalisesta Ottomaanityylisestä huoneesta.
Syvennyksissä olevat hyllyköt ja kaapit on sisustettu varhaisen 1500-luvun tyyliin, vihrein, keltaisin, ja sinisin tiilein.
Seinien sinivalkoiset tiilit ovat kopioita Ympärileikkaushuoneen tiilistä, joka löytyy terassin toiselta puolelta.
Tämä paviljonki, 1600-luvun tiilineen, helmiäisineen, kilpikonnankuori koristelluine kaappeineen ja ikkunapaneeleineen, on yksi viimeisistä jäljelläolevista esimerkeistä klassisesta palatsiarkkitehtuurista.
Ovissa on erittäin taitavasti tehtyjä uppokoristeltuja töitä.
Sisääntulon oikealla puolella on kullatulla kuvulla varustettu takka.
Huoneen keskeltä löytyy hopeinen ‘mangal’ (hiilikamiina), joka oli Ranskan kuningas Ludvig XIV:sta sulttaanille antama lahja.
1700-luvulta eteenpäin rakennusta käytettiin Yksityisen kamarin kirjastona.
İftar-kioski
Topkapi-palatsin kullattu İftar-paviljonki tai İftar-lehtimaja (İftariye Köşkü tai İftariye Kameriyesi) tarjoaa näkymät Kultaiselle sarvelle, ja se onkin yksi suosituimmista kohteista turisteille nähdä paikka kauneimmillaan.
Sen uurteinen holvi kullattuine kattoineen oli ensimmäinen Ottomaanirakentamisen esimerkki, jossa näkyi vaikutteita Kiinan ja Intian arkkitehtuureista.
Sulttaanin raportoitiin päättäneen paastonsa tässä lehtimajassa, Ramadan paastokuukauden aikana, auringonlaskun jälkeen.
Osa historiallisista lähteistä mainitsee tämän paikan myös nimellä “Kuutamoinen istuin”.
Erikoislahjojen jakamiset, kuten kultakolikoiden heittely virkamiesten päälle sulttaanin toimesta, tapahtuivat myös ajoittain näissä tiloissa.
Marmoroitu terassi sai sen nykyisen ulkonäkönsä sulttaani Ibrahimin (1640-1648) hallintakautena.
Terassikioski
Suoraviivainen terassikioski (Sofa Köşku / Merdiven Başı Kasrı), jota kutsutaan joskus virheellisesti myös Kara Mustafa Pashan kioskiksi (Mustafa Paşa Köşkü), on 1500-luvun jälkipuoliskolta peräisin oleva belvedere.
Se restauroitiin vuonna 1704 sulttaani Ahmed III:nen toimesta, ja jälleenrakennettiin vuonna 1752 Mahdud I:sen toimesta rokokoo-tyyliin.
Kioski on ainoa puurakennus palatsin sisimmällä alueella.
Se koostuu huoneista, joiden takaosaa tukevat pylväät.
Kioski sisältää päähallin nimeltään Divanhane, rukoushuoneen (Namaz Odası or Şerbet Odası) ja makeiden hedelmäjuomien huoneen.
Tämä oli paikka, josta sulttaani tuli katsomaan puutarhassa pidettyjä urheilutapahtumia ja muita järjestettyjä viihdykkeitä.
Tätä avointa, suurin ikkunoin varustettua rakennusta käytettiin kuitenkin alunperin lepotiloina, ja myöhemmin, Tulppaanikaudella (1718–1730), myös majoituspaikkoina vieraille.
Paikka löytyy Tulppaanipuutarhan vierestä.
Pääopettajan torni / Päälääkärin kamari
Pääopettajan torni (Başlala Kulesi), joka tunnetaan myös nimellä päälääkärin kamari ja hovin apteekki (Hekimbaşı Odası ve ilk eczane), on valmistettu 1400-luvulla, ja se on siten neljännen sisäpihan vanhin rakennus.
Paikka rakennettiin alunperin vahtitorniksi, luultavasti Mehmed II:sen hallintakaudella.
Siitä löytyy muutama ikkuna, ja paikan seinät ovat lähes kaksi metriä paksuja.
Lääkäri piti yksityistä kamariaan tornin huipulla, kun taas alempana oli varastotila lääkkeille ja rohdoksille.
Ensimmäinen hovin apteekki perustettiin Mehmed II:sen valtakauden aikana.
Palatsin tiloista löytyi myös muita apteekkeja ja sairasosastoja tämän paikan lisäksi.
Legendan mukaan Enderunlu Tayyar Efendi, joka oli sulttaani Selim III:nen aikakaudella palatsin pääopettaja (Baş Lala), näki tämän tornin ylemmältä kerrokselta hallitsijaa salamurhaamaan tulossa olleita kapinallisia, hälyttäen sulttaanille lojaalit joukot tähän vaaraan.
Historioitsija Afa kirjoittaa että torni oli aikanaan yli kaksi kerrosta korkeampi kuin nykyään. Nykyisin tornista onkin vain kaksi alinta kerrosta jäljellä.
Palatsin päälääkäri (Hekim Başı) ja pääopettaja jakoivat tämän paikan residenssinään.
Päälääkäri oli vastuussa sulttaanin ja keisarillisen perheen terveydentilasta, valmistaen hoitoihin tarvitsemansa lääkkeet tornin tiloissa.
Hänen ja pääopettajan ohjauksessa palatsin lääkkeitä ja rohtoja valmistettiin, sekoitettiin, ja sinetöitiin pulloihin, purkkeihin, laatikkoihin, ja kulhoihin ennen potilaille jakamista.
Päälääkäri oli myös sulttaanin matkakumppani palatsin ulkopuolella, seuraten tätä jopa taistelutantereille.
Palatsin päälääkärin virka oli perinteisesti täytetty juutalaisilla lääkäreillä.
1600-luvun jälkeen toimeen otettiin kuitenkin yhä enemmän myös muslimilääkäreitä, juutalaisten ja eurooppalaisten lääkäreiden ohella.
Viimeinen palatsin päälääkäri oli Abdülhak Molla, joka asui täällä sulttaani Abdülmecid I:sen hallintaperiodilla.
Kun sulttaani muutti hovin pois Topkapin palatsista, tornia käytettiin musiikkikonservatoriona, ja myöhemmin myös palatsin aseiden puhdistuspaikkana.
Rakennus restauroitiin vuonna 1911, ja sisältää nykyisellään lääketieteellisten esineiden kokoelman.
Kivivaltaistuin
Kivivaltaistuin (Taş That) tehtiin Murad IV:lle, jotta hän voisi seurata hovipoikien urheiluaktiviteetteja.
Valtaistuimen omistuskirjoitus kertoo, että etevä urheilumies Murad IV heitti tamminuijaa ennätykselliset 120 metriä vuonna 1636.
Suuri kioski
Topkapin palatsin Suuri kioski, joka tunnetaan myös nimillä Mecidiyen kioski, Suuri paviljonki, ja Abdül Mecid I:sen kioski (Mecidiye Köşkü), rakennettiin vuonna 1840, viimeisenä merkittävänä palatsin lisärakennuksena, yhdessä viereisen Vaatevaraston kamarin (Esvap Odası) kanssa.
Molemmat rakennettiin sulttaani Abdül Mecid I:sen toimeksiannosta, keisarilliseksi vastaanottotilaksi ja lepopaikaksi johtuen sen upeasta sijainnista, jolta on panoramiset näkymät Marmaranmerellä ja Bosporinsalmelle.
Sulttaanit viettivät juuri täällä suuren osan ajastaan käydessään Topkapin palatsissa heidän merenrannan palatseiltaan.
Rakennelmat pystytettiin toisen historiallisen, 1400-luvulta peräisin olevan kioskin holvisen pohjakerroksen perusteille.
Arkkitehti Sarkis Balyan rakensi sen eklestiseen eurooppalaistuneeseen tyyliin, johon oli sekoitettu mukaan perinteisiä Ottomaani-yksityiskohtia.
Sisätiloiltaan paikka on sisustettu empiretyyliin.
Nämä kaksi rakennusta olivat ajoittain myös ulkomaalaisten vieraiden majoituspaikkoina.
Suuren kioskin vierellä on suosittu, korkeatasoinen ravintola.
Tämän ravintolan vieraina ovat käyneet muun muassa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II, presidentin puoliso Jackie Kennedy, presidentti Richard Nixon, sekä nyrkkeilylegenda Mohammed Ali, muiden joukossa.
Ravintolan terassilta on panoramiset näkymät sekä Bosporinsalmelle että aasianpuoleiselle osalle Istanbulia.
Terassimoskeija
Terassimoskeija, jota kutsutaan myös nimellä Sofamoskeija (Sofa Camii), rakennettiin sulttaani Mahmud II:sen kaudella (1800-luvulla) empiretyyliin, ‘Sofa Ocaği’ -joukkojen käyttöön.
Sen paikalla oli aikoinaan Miekankantajan kioski (Silahdar Köşkü).
Moskeijan portin kirjoitus viittaa siihen, että paikka peruskorjattiin sulttaani Abdülmecid I:sen aikana, vuonna 1858.
Topkapin palatsin ulommat puutarhat
Koko ensimmäisestä neljänteen sisäpihaan olevaa kompleksia ympäröivät Topkapi palatsin ulkoiset puutarhat.
Osa tästä alueesta, merenrannan suuntainen osio, tunnetaan myös nimellä Viides paikka.
Mehmed II rakennutti Viidennen paikan tiloihin kolme paviljonkia, tai kioskia, joista näihin päiviin on säilynyt vain Tiilitetty kioski (Çinili Köşkü).
Tiilitetty kioski / paviljonki on peräisin noin vuodelta 1473, ja se sisältää nykyisin Istanbulin arkeologisten museoiden islamilaisen keramiikan kokoelman.
Paikalle rakennettiin rannanmyötäisesti myös muita paviljonkeja, tarjoamaan tiloja sulttaanille näköalojen ihailuun.
Näihin paviljonkeihin kuuluivat Rantakioski, Helmikioski, Marmorikioski, sekä Korintekijöiden kioski.
Suurin osa näistä paviljongeista, yhdessä osan merenpuoleisista muureista ja porteista kanssa, tuhoutuivat, kun Istanbuliin rakennettiin myöhäisen 1800-luvun aikana rautatielinjoja Sirkecin rautatieasemalle.
Korintekijöiden kioski kuitenkin säilyi poikkeuksellisesti näistä rakennelmista nykypäiviin saakka.
Ensimmäisen sisäpihan vierestä, kohti kaupunkia, löytyy Gülhane-puisto, vanha keisarillinen ruusupuutarha, joka kuului palatsin laajempaan kompleksiin.
Puisto on nykyisin avoinna yleisölle. Puiston portin yhteydessä sijaitsee Saattuekioski.
Topkapin palatsin puut
Palatsin puut ovat merkittäviä, sillä monet niistä ovat joutuneet puusienen uhreiksi, jotka ovat täysin ontontaneet niiden rungot vuosisatojen yli.
Puut ovat silti säilyneet näihin vuosiin saakka pystyssä.
Joissakin tapauksessa kaksi erilaista puuta on kasvanut ja sulautunut yhdeksi puuksi, kuten viikunapuu joka on kasvanut toisen puun onttoon runkoon, käytännössä katsoen sulautuen yhteen sen kanssa.
Tämä puu löytyy palatsin toisen sisäpihan alueelta.
Topkapi-palatsin historia
Palatsikompleksi sijaitsee Seraglio Point (Sarayburnu) -pisteessä, kallionniemekkeellä, näkymin yli Kultaisen sarven ja Marmaranmeren, hyvillä tähystyspaikoilla Bosporinsalmelle useilta palatsialueen pisteiltä.
Paikka on kumpurainen ja itse asiassa yksi seudun korkeimmista paikoista lähellä merta.
Historiallinen kreikkalainen Byzantionin kaupunki sijaitsi kreikkalaisella ja bysanttilaisella kaudella juuri tällä kohtaa.
Toisen sisäpihan alueelta löytyy maanalainen bysanttilainen vesisäiliö, jota käytettiin myös läpi koko Ottomaanien valtakunnan periodin, kuin myös pieni kirkko, niin sanottu Palatsin basilika akropoliksella, jotka on kaivettu esiin moderneina aikoina.
Läheistä Hagia Eirene -kirkkoa, vaikka se sijaitseekin ensimmäisen sisäpihan alueella, ei toisaalta pidetä vanhan bysanttilaisen akropoliksen alueeseen kuuluvaksi.
Palatsin alkuperäinen rakennustyömaa
Ottomaanien Konstantinopolin valloituksen (vuonna 1453) jälkeen, sulttaani Mehmed II löysi keisarillisen Bysantin valtakunnan Konstantinopolin Suuren palatsin suurelta osiltaan raunioina.
Ottomaanien hovi asettuikin alkujaan Vanhan palatsin (Eski Sarayı) tiloihin, josta nykyään löytyy Istanbulin yliopisto.
Sulttaani haki hovilleen kuitenkin parempaa sijaintia, valiten vanhan bysanttilaisen akropoliksen paikan, ja määräten uuden palatsin rakennustöiden aloittamisen vuonna 1459.
Palatsin pohjasuunnitelma
Palatsin pohjapiirrustukset luotiin sulttaani Mehmed II:sen johdolla.
Hän käytti kallioniemekkeen korkeinta kohtaa yksityisiä asuintilojaan ja palatsikompleksin sisempiä rakennuksia varten.
Kompleksin sisintä ydintä ympäröivät monenlaiset rakennukset ja paviljongit, kasvaen lukumäärältään alas kallioniemekettä kohti Bosporinsalmen rannikkoa.
Koko palatsikompleksia ympäröivät korkeat muurit, joista osa oli peräisin bysanttilaisen akropoliksen ajoilta.
Tämä perussuunnitelma loi pohjan tulevien jälleenrakennusten ja lisärakennusten varalle.
Aikalaisen historioitsija Imbroksen Critobuluksen mukaan sulttaani myös…
“… piti huolen siitä, että paikalle kutsuttiin vain kaikkein parhaimmat työmiehet kaikkialta – muurarit, kivenhakkaajat, ja puusepät … Sillä hän oli rakennuttamassa suuria mahtavia rakennuksia, jotka olisivat näkemisen arvoisia, ja jotka tulisi tulla nähdyksi kaikissa suhteissaan vertailtavina menneiden aikojen parhaimpien ja mahtavimpien joukossa. Tästä syystä hän joutui valvomaan heitä erittäin tarkasti, niin parhaiden laatuisten työmiesten kuin materiaalienkin suhteen, ja hän oli myös huolissaan monista ja suurista kuluista ja menoista.”
Selonteot sen suhteen, milloin palatsin sisimpien rakennusten rakennustyöt alkoivat ja päättyivät, poikkeavat toisistaan huomattavasti.
Tuonaikainen kreikkalainen historioitsija Critobulus antaa näiksi päivämääriksi 1459-1465, muiden lähteiden ehdottaessa valmistumisajankohdaksi myöhäisempää 1460-lukua.
Toisin kuin muut kuninkaalliset residenssit, joissa hyödynnettiin täsmällisiä yleissuunnitelmia, kuten Schönbrunnin palatsi ja Versaillesin palatsi, Topkapin palatsi kehittyi vuosisatojen kuluessa, eri sulttaanien lisätessä ja vaihdellessa kompleksin rakenteita ja elementtejä.
Tästä johtuva epäsymmetria on lopputulos epäsäännöllisestä kasvusta ja muutoksista ajan myötä, vaikkakin Mehmed II:sen luoma yleissuunnitelma jäi suurilta osin kompleksin pääraameiksi.
Suurin osa muutoksista tapahtuivat sulttaani Suleymanin aikakaudella, vuodesta 1520 vuoteen 1560.
Ottomaanien valtakunnan nopean laajentumisen myötä Suleyman halusi residenssinsä heijastavan kasvavaa mahtiaan ja loistoaan.
Tätä päämäärää varten palatsialueelle rakennettiinkin uusia rakennuksia ja toisaalta jo olemassaolevia rakenteita laajennettiin.
Tämän periodin pääarkkitehtinä toimi persialainen Alaüddin, joka tunnetaan myös nimellä Acem Ali. Hän oli vastuussa lisäksi haaremi-sektion laajennustöistä.
Vuonna 1574 suuri tulipalo tuhosi palatsin keittiöt.
Sulttaani Selim II luotti tuhoutuneiden osioiden jälleenrakennustyöt arkkitehti Sinanin harteille.
Hänen johdollaan osiot yhtäältä jälleenrakennettiin mutta toisaalta myös laajennettiin, mukana laajennustöissä esimerkiksi haaremi, kylpylät, yksityinen kamari, ja useita rantapaviljonkeja.
Nykyisen olomuotonsa palatsi oli saanut 1500-luvun loppuun mennessä.
Palatsi on kokonaisuutena pikemminkin laaja kompleksi kuin yksi monoliittinen rakenne, johon kuuluu valikoima matalia, sisäpihojen ympärille rakennettuja rakennuksia, joita yhdistävät galleriat ja kulkuväylät.
Vain harva rakennuksista on yli kaksi kerrosta korkeita.
Niiden välistä löytyy puita, puutarhoja, ja vesisuihkulähteitä, antamaan rentouttavan olomuodon paikan asukkaille ja luomaan levähdyspaikkoja.
Palatsin rakennukset sulkivat sisäänsä sisäpihoja, ja elämä keskittyi näiden sisäpihojen ympärille.
Rakennusten ovet ja ikkunat ovat sisäpihaa kohti, luoden avoimen ilmapiirin ja tarjoten virkistävää ilmanvirtausta kuumien kesäpäivien aikana.
Palatsin asuinalue, ylhäältäpäin nähtynä, on suunnilleen suorakulmion muotoinen, jaettuna neljään pääsisäpihaan ja haaremiin.
Kompleksin pääakseli on etelästä pohjoiseen, ulkoisimman (ensimmäisen) sisäpihan alkaessa eteläpäädystä, kunkin peräkkäisen sisäpihan johtaessa pohjoista kohti.
Ensimmäinen sisäpiha oli kaikkein helppopääsyisin, kun taas sisäisin (neljäs) sisäpiha ja haaremi olivat kaikkein vaikeapääsyisimpia, ollen sulttaanin yksityisaluetta.
Viides sisäpiha oli käytännössä palatsialueen kaikkein ulommaisin, merta reunustava kehys.
Pääsy näille sisäpihoille oli estettynä korkeilla muureilla ja kontrolloituna porttien avulla.
Neljän-viiden pääsisäpihan lisäksi palatsikompleksista löytyi joukko muita pieni-ja keskikokoisia sisäpihoja läpi alueen.
Kompleksin kokonaiskoko vaihtelee noin 592 600:sta neliömetristä noin 700 000:een neliömetriin, riippuen siitä, mitkä osat otetaan mukaan laskelmiin.
Palatsin eteläiset ja läntiset puolet ovat entisen keisarillisen kukkapuiston kyljessä, josta nykyään käytetään nimeä Gülhane-puisto.
Eteläiseltä ja itäiseltä puolelta palatsialuetta ympäröi puolestaan Marmaranmeri.
Useat palatsiin liittyneet rakennelmat, kuten pienet kesäpalatsit (kasrı), paviljongit, kioskit (köşkü), ja muut kuninkaallisia viihdykkeitä ja toimintoja varten olleet rakennukset sijaitsivat aikaisemmin ranta-alueella, joka tunnetaan Viides alue -nimellä.
Nämä rakennelmat ovat kuitenkin kadonneet ajan myötä, johtuen yhtäältä laiminlyönneistä ja toisaalta 1800-luvun aikana rakennetusta rannanmyötäisestä rautatielinjasta.
Viimeinen jäljelläoleva rantarakennelma on Korinrakentajien kioski, jonka rakennutti vuonna 1592 sulttaani Murad III.
Topkapi palatsin kokonaisalue olikin siten aikanaan huomattavasti suurempi kuin mitä se on nykyään.
Topkapi-palatsin toiminnot
Topkapin palatsi oli sulttaanin ja hänen hovinsa pääresidenssi.
Se oli alunperin myös Ottomaanien valtakunnan hallinnon pääpaikka, keisarillisen residenssi-statuksen ohella.
Vaikka sisäänpääsyä palatsin tiloihin kontrolloitiin määrätietoisesti, palatsin asukkaiden tarvitsi vain harvoin uskaltautua kompleksin ulkopuolelle, sillä se toimi lähes itsenäisen kokonaisuuden tavoin, kaupunkina kaupungin sisällä.
Audienssi- ja konsultointikamarit ja muut vastaavat tilat toimivat Ottomaanien valtakunnan poliittisten koneistojen toimipaikkoina.
Asukkaita ja vierailijoita varten palatsista löytyi sen oma vesijakelunsa, maanalaisia vesisäiliöitä hyödyntäen, kun taas palatsin omat suurkeittiöt tarjosivat ravintoa päivän läpi.
Hovin käytössä oli myös dormitorioita, puutarhoja, kirjastoja, kouluja, ja jopa moskeijoita.
Palatsin toimintaan olivat yhteydessä monipuolinen joukko keisarillisia taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisöjä, joita kutsuttiin yhteisnimellä Ehl-i Hiref (Lahjakkaiden yhteisö), jonka työskentelyn lopputuloksena syntyi useita koko valtakunnan hienoimmista töistä.
Tiukka, seremoniaalinen, ja kodifioitu päivittäinen elämä varmisti keisarillisen eristäytymisen muusta maailmasta.
Yksi tämän elämän keskeisistä opinkappaleista oli hiljentyminen sisempien sisäpihojen alueella.
Keisarillinen eristäytyminen periytyi luultavasti käytäntönä Bysantin valtakunnan hovista.
Tämä käytäntö kodifioitiin Mehmed II:sen toimesta vuosina 1477 – 1481 Kanunname-säännöiksi, jotka sääntelivät hovin virkamiesten arvoasteita, hallinnollista hierarkiaa, sekä hoviprotokollaa.
Ajan myötä kasvaneen eristäytyneisyyden periaate heijastui myös palatsikompleksissa käytetyissä rakennustyyleissä sekä hallien ja rakennusten sommitteluissa.
Arkkitehtien tulikin varmistaa, että jopa palatsin sisällä, sulttaani perheineen pystyi nauttimaan maksimaalisesta yksityisyydestä, käyttäen hyväkseen elementtejä kuten ristikkoikkunoita ja salaisia kulkukäytäviä.