Istanbulin Tünel (suomenkielellä “Tunneli”) on lyhyt maanalainen funikulaari (kiskoköysirata) junalinja.
Tässä maanalaisessa vaijerikäyttöisessä rautatiessä on kaksi asemaa, yhdistäen toisiinsa Karaköyn ja Beyoğlun alueet.
Tünel-maanalainen sijaitsee Istanbulin Kultaisen sarven pohjoisella rannalla.
Junayhteys tarjoaa noin 573 metriä pitkän reitin läheltä merenpintaa ylempänä olevalle asemalle.
Tünel otettiin käyttöön tammikuun 17, 1875, mikä tekee siitä maailman toiseksi vanhimman maanalaisen urbaanin junalinjan, Lontoon (1863) maanalaisen jälkeen.
Tosin New Yorkissa oli jo vuonna 1869 toiminnassa 95 metriä pitkä Beach Pneumatic Transit maanalainen Broadway kadun alla, mutta se oli luonteeltaan lähinnä teknologian esittelyrata.
Maanalaisena junalinjana Tünel koostuu yhdestä tiileillä vuoratusta tunnelista, yhteispituudeltaan 554,8 metriä, leveydeltään 6,7 metriä, ja korkeudeltaan 4,9 metriä.
Junalinjaan kuuluu yksi asema kussakin päädyssä.
Alemman aseman nimi on “Karaköy” (sijaiten Tersane Caddesin itäisessä päädyssä), kun taas ylempi asema on nimeltään “Tünel Meydanı” eli “Tünel-aukio” (sijaiten Istiklal Caddesin eteläisessä päädyssä).
Ylemmän ja alemman aseman välisenä korkeuserona on 61,55 metriä.
Junatunnelissa oleva nousukulma vaihtelee sen pituuden matkalla aina 2 prosentista jopa 15 prosenttiin saakka.
Tünel rakennettiin alunperin kahdella vierekkäisellä radalla, mutta nykyään siitä löytyy vain yksi rata lyhyellä duplex-osuudella radan keskivaiheilla.
Duplex-osuus on edelleen jäljellä, jotta kaksi junaa voisi ohittaa toisensa rinta-rinnan, matkalla vastakkaisiin suuntiin.
Nähtävyytenä Tünel on ehdottomasti kokemisen arvoinen.
Kahdesta tarjolla olevasta asemasta Karaköy, joka löytyy jonkin verran erillään päätiestä Galata sillan lähellä, on huomattavasti tyylikkäämpi.
Sen asematiloja koristavat perinteiset turkkilaiset tiilet, jotka esittävät sinivalkoisia tulppaaneja sekä isokokoisia versioita Galatan tornista, Hagia Sofiasta, ja muista maamerkeistä.
Paras tapa päästä Karaköyn asemalla on alikäytävän kautta Galata sillan päädystä. Etsi sisään/uloskäyntiä, joka on merkitty “Tünel”.
Tünel operoi ma-la klo 7-22:45 ja su klo 7:30-22:45. Maksimi odotusaika junille on kaksi minuuttia.
Tünel-maanalaisen rautatiekalusto
Alkuperäinen Tünelissa käytetty rautatiekalusto koostui kahdesta puisesta kaksivaunuisesta junasta.
Puisiin junanvaunuihin oli käyntimahdollisuus molemmilta puolin, ja niiden valaistukseen käytettiin kaasulamppuja.
Yksi vaunuista oli varattu matkustajille, kahdella eri luokkatasolla ja erillisillä osastoillaan mies- ja naismatkustajille.
Toinen junanvaunuista kuljetti puolestaan tavaroita, eläimiä, ja jopa hevoskärryjä.
Vetovoima tälle junakalustolle tuli niiden käyttämistä 150 hevosvoiman höyryvetureista.
Puiset junanvaunut korvattiin vuonna 1971 kahdella sähköistetyllä 16 metriä pitkillä teräsvaunulla, jotka matkaavat ilmarenkaiden varassa.
Nykyisin käytössä olevat teräsvaunuversiot ovat vuodelta 2009.
Nopeutena junilla on suunnilleen 25 km/h, ja yhdensuuntainen matka niiden kahden aseman välillä vie noin 1,5 minuuttia.
Matkustusaikaan kuuluu lisäksi kaksi minuuttia odotusaikaa asemalla, matkustajien kyytiinottoa varten.
Junat, joiden vetovoiman takana eivät ole enää höyryveturit vaan 350-hevosvoiman sähkömoottorit, tekevät matkan molempiin suuntiin samanaikaisesti, kumpikin kantaen maksimissaan 170 asiakasta kerrallaan ja tehden 200 matkaa päivittäin.
Tünel-maanalaisen historia
Idean Tünel-junaradasta kehitti alunperin ranskalainen insinööri Eugène-Henri Gavand vuonna 1867.
Sen käyttötarkoitus oli tarjota helppo junakyyti Pera (nykyinen Beyoğlu) ja Galata (Karaköy) kaupunginosien välillä, joista molemmat olivat suhteellisen uusia Istanbulin seutuja, osana Kultaisen sarven pohjoisrantaa.
Useat alueen asukkaista työskentelivät Galatassa, lähellä merenpinnan tasoa, asuen puolestaan mäkeä ylös Perassa, noin 60 metriä ylempänä.
Ainoa suora katuyhteys näiden kahden välillä, Yüksek Kaldırım, on väylänä jyrkkä ja suhteellisen kapea.
Aikana jolloin Tünel rakennettiin, Yüksek Kaldırım kadun kulkemisessa sai usein varautua tungokseen ja väenpaljouteen, sillä reittiä käytti päivittäin noin 40 000 jalankulkijaa.
Gavand hahmotteli Tünelista “eräänlaista nousevaa ja laskevaa hissiä”, joka tulisi suuresti helpottamaan tätä kävelemällä vaivaalloista matkaa.
Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuun 10, 1869, Ottomaani-sulttaani Abdülaziz antoi Gavandille luvan aloittaa projekti, liittäen mukaan 42:n vuoden konsession paikan operointiin.
Löydettyään projektilleen ulkomaista rahoitusta, Gavand perusti Tünelin rakentamista (ja myöhempää operointia) varten yhtiön nimeltään “Metropolitan Railway of Constantinople”.
Rakennustyöt maanalaisen junaradan valmistamiseksi alkoivat heinäkuun 30, 1871, mutta työt hidastuivat huomattavasti johtuen maanomistajien ja yhtiön välisistä kiistoista.
Tunneli valmistui vasta joulukuun 5, 1874, ja se avattiin lopulta asiakkaille tammikuun 17, 1875, suurin seremonioin, johon osallistui sekä paikallisia että ulkomaisia kunniavieraita.
Gavandin perustama yhtiö, Metropolitan Railway, sai uuden 75-vuoden toimintaluvan vuonna 1904.
Tünel kuitenkin kansallistettiin vuonna 1923, itsenäisen Turkin tasavallan muodostamisen yhteydessä.
Junarata oli toisen maailmansodan aikaan poissa käytöstä 3,5 kuukauden ajan, johtuen varaosien saamisen vaikeudesta.
Vuonna 1939 sen toiminta liitettiin osaksi (tuolloin juuri perustettua) IETT (İstanbul Elektrik Tramvay ve Tünel) kuljetusorganisaatiota.
Maanalainen modernisoitiin ja sähköistettiin vuonna 1971, ranskalaisen Electro Entreprise nimisen yhtiön toimesta.
Tünelin toiminnassa muistutuksena vanhoista ajoista ovat edelleen vaunujen puna-beige maalipinnat, jotka muistuttavat tyyliltään puupinnoitteita.
Nykyään tämä lyhyt junalinja ei ole enää elintärkeä Istanbulin sisäkaupungin liikenteelle samaan tapaan kuin se oli 1800-luvun lopulla.
Tünel on tästä huolimatta edelleen osa kunnallista liikenneverkostoa, jossa voi käyttää alueelle yhteisiä matkustuslippuja.
Samanaikaisesti tämä historiallinen maanalainen funikulaarirata houkuttelee käyttäjikseen yhä enemmän turisteja.