Tallinnan Vene-kadun varrelta löytyvä Domikaaninen luostari on näkemisen arvoinen kohokohta, vanhankaupungin vanhin rakennuskokonaisuus vuodelta 1246.
Katariina Aleksandrialaiselle pyhitetty luostari, joka oli aikoinaan erilaisten kulttuurien kohtaamispaikka, on nykyisin ainutlaatuinen arkkitehtuurillinen monumentti koko Pohjois-Euroopan mittakaavassa.
Paikan perustivat Dominikaanisen veljeskunnan munkit vuonna 1246, rakentaen luostarin gotiikan tyylisuuntaiseksi, josta löytyy keskiaikaisen arkkitehtuurin lisäksi suuri kokoelma veistettyjä kiviä.
Luostari löytyy aivan keskustan tuntumasta, Viru pääväylän läheltä, Müürivahe ja Vene katujen väliseltä osalta, keskeltä 1400-lukulaista vanhankaupungin kauppiaskorttelia.
Paikkaan johtaa toinen alueen päänähtävyyksistä, Katariina käik, eli Pyhän Katariinan käytävä, idyllinen käsityöläispajoja sisältävä jalankulkuväylä.
Dominikaaninen luostarimuseo
Vene 16
10123 Tallinna
Tuohon hetkeen saakka vain piispoilla oli lupa saarnata, mutta heidän suoriutumisensa tästä tehtävästä oli usein riittämätön, johtuen heidän käyttämästään ajasta hiippakuntien hallinnollisiin asioihin.
Tästä johtuen useat Euroopan kristityistä kuulivat vain harvoin (jos ollenkaan) saarnausta Jumalan sanasta.
Dominic visioi koulutettujen teologien järjestöstä, joka laajenisi koko Euroopan alueelle ja julistaisi gospelia aina syrjimpiä seutuja myöten.
Pohjoismaat olivatkin Dominikaanien toiminnan kohteena jo hyvin varhaisesta saakka.
Päästäkseen Tallinnaan, Dominikaanimunkit seurasivat Baltianmeren eteläistä rannikkoa menevää kauppareittiä, saavuttaen Viron noin 750 vuotta sitten.
Pian saapumisensa jälkeen Tallinnaan tuli veljeskunnan keskuspaikaksi luostari, joka valmistui vuonna 1246.
Luostari on toteutettu gotiikan arkkitehtuurin tyyliin, ja sisältää useita mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuin myös Viron suurimman kokoelman veistettyjä kiviä.
Vanhankaupungin alueella sijaitseva luostaripaikka valittiin huolellisesti, helpottamaan sekä munkkien papiston toimintaa että heidän liiketoiminta-intressiensä järjestelyjä.
Munkkipapisto kävi kauppaa etenkin kaloilla tukiakseen toimintaansa, mutta heidän Tallinnassa olonsa pääsyy oli kuitenkin Jumalan sanan saarnaaminen.
Tästä osoituksensa oli luostarin sinetti, josta löytyivät sanat “Saarnaajien veljeskunta”.
Paikalliset tunsivat Dominikaanien luostarin paremmin nimellä “Mustaveljien luostari”, johtuen sääntökunnan munkkien pukeutumisesta mustaan viittaan ulkona liikkuessaan (yli valkoisen munkinpuvun).
Keskiaikaisten dokumenttien mukaan luostari oli omistettu pyhälle Katariina Aleksandrialaiselle.
Dominikaanien sääntökunnan yleinen symboli on mustavalkoinen koira, joka pitää suussaan palavaa soihtua.
Tämä symboli johtaa juurensa veljeskunnan latinankielisestä nimestä (“Dominicanes”) johdetusta sanaleikistä, joka tarkoittaa ‘Dominicin opetuslapset’.
Latinankielinen nimi voidaan kuitenkin jakaa kahteen sanaan ‘Domini canes’, joka tarkoittaa ‘Herran ajokoirat’. Soihtu edustaa omalta osaltaan totuuden liekkiä.
Luostari oli aikanaan juhlistettu koulutuskeskus, jonka tunnetuin priori oli Tallinnan virolainen nimeltään Mauritius.
Mauritus tutki teologiaa Kölnissä yhden keskiajan korkea-arvoisimman oppineen, Albert Suuren (Albertus Magnus) alaisuudessa, ja hän saattoi olla myös Tuomas Akvinolaisen opiskelutoveri.
Mauritius päätti opintonsa Pariisin yliopistossa, joka tuolloin oli koko Euroopan paras korkeakoulutuksen laitos.
Kotimaahansa paluun jälkeen Mauritius piti edelleen yhteyttä entisiin kolleegoihinsa Saksassa.
Hänen intellektuellin maineensa olikin viittellinen koko luostarin johtoportaan tuolloiselle laadulle.
Luostarin toimintaa tukivat kautta sen toimintavuosien erilaisten juhlallisuuksien yhteydessä tehdyt merkittävät lahjoitukset.
Etenkin Tallinnan kiltajärjestöt antoivat näitä lahjoituksia omien juhlapäiviensä yhteydessä.
Esimerkiksi kauppiaskilta lahjoitti munkeille kunkin vuoden joulukuussa sammion lihaa, sammion turskaa, sekä sammion herneitä.
Rikkaat vanhankaupungin porvarit puolestaan jättivät testamenttilahjoituksia luostarille saadakseen oikeuden perhehaudan pitämiseen kirkon tiloissa.
Lahjoitukset eivät kuitenkaan yksistään riittäneet elättämään luostarin ja sen asukkaiden elämää.
Tämän johdosta munkit turvautuivat lisäansioiden hankkimiseksi maanviljelyyn sekä kalastamiseen. He operoivat myös panimoa, joka tuotti kaikkiaan neljää erilaista olut-tyyppiä.
Pohjois-Euroopassa oluella oli sama asema kuin viinillä eteläisemmässä Euroopassa, ja se oli keskeinen kulmakivi sekä luostarin että muiden kaupunkilaisten ruokavaliossa.
Yksi luostarin tulonlähteistä juonsi sen hallussapitämistä pyhäinjäännöksistä.
Useissa historiallisissa dokumenteissa mainitaan tässä suhteessa 12 hopeista pyhäinjäännöslipasta, jotka pitivät sisällään pyhimysten päitä.
Osa näistä oli asetettuna luostarin pääalttarille, kun taas muut olivat säilytettyinä sivualttareiden alueella.
Kukin pyhimysten päistä omasi oman maineensa erilaisten sairauksien parantamisesta.
Vuonna 1517 uskonpuhdistukset alkoivat Saksassa, leviten nopeasti myös Baltian maihin.
Munkkien lojaalisuus Rooman paavia kohtaan teki heistä välittömiä uskonpuhdistusten uhreja.
Ensin vuonna 1523 luterilainen väkijoukko poltti Fransiskaani-luostarin Kuramaan alueella, ja vuonna 1524 myös Tallinnan Dominikaaninen luostari joutui tuhotöiden kohteeksi.
Vuonna 1954 Dominikaanisen luostarin entinen puutarha ja luostarirakennus restauroitiin ja avattiin kävijöille.
Luostarin puutarha on yksi kauneimmista Tallinnan vanhankaupungin alueella olevista kohteista, jonka kyljestä löytyvät Pyhän Pietarin ja Paavalin katedraali sekä alkuperäinen Pyhän Katariinan kirkko.
Nykyään luostarirakennuksesta löytyy pysyvä näyttely veistettyjä kivilaattoja.
Meri ja kalkkikivi (dolomiitti) ovat kaksi Pohjois-Viron symbolia.
Suuri osa Tallinnan poikkeavasta ulkonäöstä johtuukin paikan tornien ja seinien, kuin myös maallisten ja uskonnollisten rakennusten pystyttämisessä käytetyistä kauniista kivimateriaaleista.
Veistetty kivi koristi materiaalina Tallinnan valtionhallinnon rakennuksia ja yksityiskoteja. Niissä käytetyt designit olivat peräisin gotiikan renessanssin ja barokin periodeilta.
Rakennusten ikkunoita tuotiin esiin kapeilla pilareilla ja aistikkailla kaarteilla. Niiden yhteydessä olleet vaakunat puolestaan kertoivat omistajiensa ylpeydestä.
Näitä rakenteita toteuttaneet Tallinnan kivenhakkaajat ja muurarit olivat tunnettuja ammattitaidostaan läpi koko pohjoisen Euroopan. Heidän työnsä olivat kysyttyjä etenkin Suomessa, mutta myös muissa maissa.
Kivenhakkaajien ja muurareiden ammattikunta oli erittäin organisoitunut. Mestarit muodostivat eksklusiivisen kiltansa.
Oppipojat palvelivat ammattiin tullessaan kolmen vuoden harjoittelukauden, jonka aikana he toimivat tietyn mestarin ohjauksessa.
Jos oppipoika ei pitänyt mestaristaan, hän ei voinut vaihtaa mestaria. Ammatissa oppipojan roolista edenneille seuraava askel oli kisällin asema.
Kisällinä olon pituus vaihteli, mutta se päättyi, kun kandidaatti tuotti mestariteoksen – pienen oven, ikkunapilarin, tai pyöreän pesualtaan – joka sai 6-8 mestarin hyväksynnän.
Yksi kautta aikain tärkeimmistä mestarikivenhakkaajista oli hollantilainen Arent Passer, joka jätti jälkensä Tallinnan kivenhakkaajien ja muurarien koulutustoimintaan.
Tallinnan dominikaaninen luostari – arkkitehtuuri
Keskiaikana Tallinnan vanhankaupungin alueelta löytyi kaksi luostaria.
Vanhempi näistä kahdesta oli Pyhän Katariinan luostari, joka perustettiin Dominikaanisen veljeskunnan toimesta vuonna 1246 (ja suljettiin vuonna 1524).
Ensimmäiset Dominikaanit saapuivat Tallinnaan vuonna 1229, perustaen alkuperäisen luostarinsa Toompean suuren linnoituksen yhteyteen.
Tämä luostaritila tuhottiin kuitenkin vuoden 1233 levottomuuksissa.
Uusi Dominikaanien luostari rakennettiin Vene-kadulle, ja se on säilynyt osittain nykypäiviin saakka.
Luostari rakennettiin – tyypillisesti katoliselle luostarirakennukselle – suljetuksi kortteliksi rakennuksia, joista löytyivät kaikki jokapäiväiseen elämään tarpeelliset tilat, neliönmuotoisen sisäpihan ympärillä olevissa siipirakennuksissa.
Rakennusten suljettu, puolutuksellinen profiili johtui siitä olosuhteesta, että luostarin perustumisen aikoihin se sijaitsi kaupunginmuurien ulkopuolella, ja vasta Margareetan muurin rakentamisen myötä (1265) se oli näiden kaupungin puolustusrakenteiden sisäpuolella.
Luostarikompleksin päärakennus oli sen 67,7 metriä pitkä kirkko, joka muodosti luostarin eteläisen siiven, ja on nykyisin raunioina.
Kirkko oli tyyliltään kolmilaivainen hallikirkko, jonka keskilaiva oli kaksi kertaa sen sivukäytävien levyinen.
Sen ulkomuotoon vaikutti suuresti Visbyn kaupungin kirkkoarkkitehtuuri, mutta johtuen rakennuksen neliömäisistä pilareista – sekä suorakulmaisen suuntaissärmiön muotoisista kiviyksityiskohdista – paikan tilavaikutelma oli kuitenkin Tallinnalle tyypillinen.
Rakennuksen itäisestä päädystä löytyi nelikäytäväinen krypta, kun taas kirkon kaakkoiskulmassa oli pienikokoinen kellotorni, jonka kiemurteleva portaikko johti kryptasta aina kirkon holveihin saakka.
Kryptan kaari-ikkunat ja kuorin parvi viittaavat siihen, että kirkko rakennettiin osaksi luostarikompleksia alunperin 1200-luvun aikana.
Kaikkein merkittävämmät osat osittain säilyneestä rakennelmasta ovat sen eteläisen käytävän läntiset portaalit sekä keskilaiva.
Eteläisen käytävän portaali on muodoltaan yksinkertaisempi, ja tyypiltään vanhempi kuin keskilaiva.
Kuten asianlaita on Tallinnan Pyhän Hengen kirkonkin pohjoisessa portaalissa, eteläisen käytävän portaalista ei löydy impostia (nojakiveä), vaan sen sijaan kolmivaiheisen kaariportaalin kolmen erillisen reunuksen pylväät muodostavat yhden vyöhykkeen.
Pylväiden kaarellinen koristelu – paholaisnaamiot, lohikäärme, köynnöslehdet, jne. – edustavat ns. siirtymävaiheen tyyliä, ja niiden perusteella portaali on rakennettu 1200-luvun lopulla.
Tuntemattoman Gotlantilaisen mestarin (jota kutsuttiin nimellä “Fabulator”) työt (kuten Gammelgarns kyrka) noin vuodelta 1300 olivat yksi portaalin toteutuksen esikuvista.
Keskilaivaan johtava portaali, joka on yksi suuremmoisimmista portaaleista Tallinnassa, poikkeaa huomattavasti eteläisen käytävän vastaavasta.
Kaikkein mielenkiintoisin osa tästä portaalista on sen impostien kuvanveistoksellinen koristelu.
Impostien alemmilta reunoilta löytyy kolmilohkoisesta lehdestä muodostettu seppele, tammenoksia ja köynnöskärhi, joita seuraavat erottava pyöreä koristelista ja ylempiä impostin osia päällystävät veistokselliset koristelut.
Pohjoisesta impostista löytyy juoksevan koiran kuvaus, Dominikaanien, ‘herran juoksukoirien’ (domini canus) symboli.
Eteläisestä impostista löytyy puolestaan rivi kirkon lohikäärmeitä, jotka kävelevät pitkin askelein leijona johtajanaan.
Toisinkuin suuren kiltatalon pylväistä löytyvät lohikäärmeet, tässä rakenteessa olevat lohikäärmeet ovat tyypiltään voimakkaita olioita.
Portaali, joka valmistui 1300-luvun loppuun mennessä, toimi esimerkkinä useille muille merkittäville portaalirakenteille 1400-luvulla.
Luostari tuhoutui pahoin uskonpuhdistusten aikaan tapahtuneissa tuhotöissä, mukaanlukien vuoden 1531 tulipalo.
Osa rakennuksesta restauroitiin tuolloin, mutta vuosisatojen saatossa suuri osa jäi rappiokuntoon ja raunioiksi.
Läntiset ambulatorium-kävelyväylät sekä sisäpihan itäinen puoli ovat säilyneet nykyaikaan saakka (itäinen rakenne on kaksikerroksinen rakenne), kuin myös sektio eteläisestä ambulatoriumista.
Itäisen siiven rakennuksessa on säilytetty joukko 1400-ja 1500-luvulta peräisin olevia huoneita.
Niistä mielenkiintoisin on tuomiokapituli-huone ja pienikokoinen ensimmäisen kerroksen kappeli.
Viimeinen sektio luostaria, pohjoisen siiven ruokala, valmistui vain hieman ennen luostarin toiminnan loppumista, 1520-luvulla.
Tätä tilaa käytettiin kouluna vuosisatojen ajan, ja vuonna 1799 siitä tehtiin kirkkotila Pyhän Pietarin ja Paavalin seurakunnan käyttöön.
Ruokala purettiin vuonna 1841, ja sen tilalle tuli vuonna 1845 pienikokoinen, kolmikäytäväinen basilika imitaatio-gotiikan tyylisine sisustuksineen ja klassismin tyylisellä fasaadilla varustettuna.
Tämän basilikan suunnitteli maineikas pietarilainen arkkitehti Carlo Rossi.
Nykyinen julkisivu on tosin myöhäisempää alkuperää, vuoden 1924 jälleenrakennuksesta.
Julkisivusta löytyy motto: HIC VERE EST DOMUS DEl ET PORTA COELI. (“Täällä on todellinen Jumalan asunto sekä portit taivaaseen”.)
Julkisivussa olevat päivämäärät viittaavat puolestaan rakennusvaiheisiin:
AEDIFIC. MDCCCXLIV RENOV. MCMXXIV (Rakennettu 1844 Peruskorjattu 1924).
Kirkon pohjoisesta tornista löytyvistä kolmesta kellosta vanhin lisättiin tiloihin vuonna 1801, kun taas kaksi muuta ovat vuodelta 1845.
Kaikki ne valettiin paikallisten, tallinnalaisten mestareiden toimesta.
Sisätilojen suhteen sekä Pyhän Pietarin että Pyhän Paavalin figuurit ovat säilyneet vuosikymmenten yli. Ne valmistettiin 1800-luvulla tallinnalais-syntyisen kuvanveistäjä Robert Johann Salemanin toimesta, joka myöhemmin sai mainetta Pietarissa tekemillään töillä.
Vene-kadun yhteydessä oleva luostarin vanha aitta on säilynyt jälleenrakennetussa muodossa. Rakennuksen alkuperäinen historia ulottuu aina 1300-luvulle saakka.
Luostarin alkuperäisistä runsaista kalustuksista vain kaksi alttaria on jäänyt jäljelle nykypäiviin saakka.
Näistä ns. Mustapäiden alttari asennettiin kirkkoon vuonna 1495.
Tämä suurikokoinen taittuva alttari valmistettiin Hollannissa, ja sen maalasi myös Bruggen Pyhän Jaakobin kirkossa olevasta Pyhän Lucian Legendasta vastannut nimetön mestari.
Pienikokoinen taittuva alttari, joka kuvaa Pyhää perhettä, valmistettiin luostarin toimeksiannosta, ja uskonpuhdistusten jälkeen se ajautui kaupunginvaltuuston haltuun.
Vuonna 1652 alttari peruskorjattiin ja annettiin Pyhän Yrjön kirkon käyttöön. 1800-luvun puolestavälistä eteenpäin alttari kuului Viron maakuntamuseon kokoelmiin.
Nyt molemmat näistä alttareista ovat säilytettyinä osana Viron taidemuseon kokoelmia.
Näiden taideteosten lisäksi osa luostarin hautakivistä on säilynyt joko osittain tai kokonaisuudessaan.
Niistä mielenkiintoisin ja kaunein on Kunigunde Schotelmundin hautakivi vuodelta 1381.
Luostarin historiallisesta kirjastosta on jäänyt jäljelle noin neljäkymmenen kirjan kokoelma.
Paikka toimi huomattavana koulutuksellisena keskuksena niinkin varhain kuin 1200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
Tiloissa operoi epävirallinen luostarikoulu, ja useat Dominikaanien uskonveljistä oli saanut alkuperäisen koulutuksensa ulkomaisissa huippuyliopistoissa.
Vuosisatojen saatossa useat virolaiset kuuluivat tämän luostarin munkkien yhteisöön, ja osa heistä pääsi aina paikan johtajiston tasolle saakka.