Tallinnan raatihuone (vironkielellä: Tallinna raekoda) on yksi hienoimmista vanhankaupungin rakennuksista, ja sijaitsee idyllisen raatihuoneen torin yhteydessä.
Paikka on itse asiassa koko Baltian seudun ja Skandinavian alueen vanhin raatihuone.
Rakennus, joka on 36,8 metriä pitkä sijaitsee vanhankaupungin historiallisen markkina-aukion (raatihuoneen torin) eteläisellä puolella.
Raatihuoneen läntinen päätyseinä on puolestaan pituudeltaan 14,5 metriä, itäisen ollessa 15,2 metriä.
Kokonaisuutena kyseessä on kaksikerroksinen historiallinen rakennus, josta löytyy myös tilava kellarikerros.
Vanha Toomas (vironkielellä: Vana Toomas) tuuliviiri löytyy raatihuoneen tornin huipulta, 64 metrin korkeudesta.
Tuuliviiri on ollut paikallaan vuodesta 1530 ja siitä on tullut vuosien myötä yksi Tallinnan tärkeimmistä symboleista.
Raatihuone sijaitsee raatihuoneen aukiolla, jossa kohtaavat vanhankaupungin väylistä Kullassepa, Dunkri, sekä Vanaturu kael.
Yksi Tallinnan lyhyimmistä kaduista on Raekoja tänav, joka sijaitsee raatihuoneen takana.
Kun raatihuone rakennettiin, se valmistui tuolloin markkina-aukiona käytössä olleen torin yhteyteen (nykyinen raatihuoneen tori).
Nykyinen raatihuoneen aukion pituus on peräisin 1370-luvulta.
Aikalaiskuvausten perusteella lautakatolla peitettynä vuonna 1374, raatihuone oli tuolloin luultavasti yksikerroksinen kellarilla varustettu kivirakennus.
Rakennuksen vinttikerrosta käytettiin puolestaan varastohuoneena.
Tämän pitkän ja kapean kokonaisuuden julkisivu on nykyisin kaarikäytävän takaseinä, jossa voit edelleen nähdä joukon patsain koristeltuja yksinkertaisia ikkunoita alkuperäisestä rakennusvaiheesta.
Suurella kokoushuoneella varustettu raatihuone mainittiin ensikertaa vuodelta 1322 olleessa historiallisessa kiinteistökirjassa, nimellä “consistorium”, joka tuolloin piti sisällään aikakauteensa nähden suurikokoisen varaston (cellarium civitatis).
Osa modernin raatihuoneen itäisen hallin seinistä ja seitsemän kellarikerroksen sekä ensimmäisen kerroksen ikkunaa ovat säilyneet nykyaikaan saakka tuolta periodilta.
Vuonna 1364 rakennusta kutsuttiin historiankirjoissa teatteriksi (teatrum) ja vuodesta 1372 nimellä raatihuone (rathus).
Raatihuoneessa toiminut kaupunginvaltuusto kontrolloi etenkin paikkakunnan poliittista sekä taloudellista toimintaa.
Raatihuonetta käytettiin usein käräjätalona ja tuotteiden esittelytiloina. Ajoittain paikka toimi myös teatterina, johon viittaa siitä ajoittain historiallisesti käytetty nimitys “teatrum”.
Tämän vuoksi raatihuoneen sijoittelun suhteen sen asettaminen kaupungin ytimeen ja rakentaminen edustavaan ulkonäköön oli poikkeuksellisen tärkeää.
Vaikka kaupunginhallinnon toiminta lakkasi raatihuoneessa vuonna 1970, se on edelleen alueen hallinnon edustuksellinen rakennus ja toivottaa kävijöitä tervetulleeksi konsertti- sekä museotiloina.
Yhdessä paikkaa ympäröivän Tallinnan vanhankaupungin kokonaisuuden, raatihuone on ollut mukana UNESCO:n ylläpitämässä ihmiskunnan maailman perintökohteiden listassa vuodesta 1997.
Vuonna 2004 raatihuone vietti virallisia 600-vuotisjuhliaan.
Tätä seuraavana vuonna paikka sai European Heritage Awards -palkinnon Pohjois-Euroopan viimeisen gotiikan tyylisen raatihuoneen uuteen kukoistukseen korjaamisesta. Vuonna 2006 paikka sai Europa Nostra – EU-kulttuuriperinnön palkinnon samasta aiheesta.
Tallinnan raatihuone
Raekoja 1
10114 Tallinna
Arkkitehtuuri
Raatihuone oli alkujaan rakennus, jossa kaupungin urbaanit asukkaat pitivät kokouksia.
Sitä käytettiin myöhemmin kaupunginhallinnon rakennuksena, tuomioistuimena, sekä paikkana uusien tuotteiden esittelyyn.
Edustuksellisten raatihuoneiden rakentaminen sai alkunsa Euroopassa 1100-luvun aikana. Yleensä näitä rakennuksia pystytettiin kaupunkien keskustojen tuntumaan, lähelle paikkakunnan markkina-aukiota.
Kuuluisimmat näistä rakenteista olivat:
- Lyypekin raatihuone (1200-1300-luku),
- Venetsian Dogen palatsi (jonka rakennustyöt alkoivat 1300-luvun alkupuolella), sekä Viron suhteen
- Narvan raatihuone (1600-luvun loppupuoli), ja tietysti
- Tallinnan raatihuone.
Raatihuone on rakennettu harmaasta kalkkikivestä, ja sen kattorakenne on savikattotiiltä.
Rakennus on huomattavasti vanhempi kuin miltä se näyttää ja miltä sen ulkonäkö antaisi nykyisellään olettaa.
Myöhempien rakennusvaiheiden takana piilossa olevat vanhat seinärakenteet kertovatkin tarinan paikan monivaiheisesta valmistumisesta vuosisatojen yli.
Uusimpien paikasta tehtyjen tutkimusten mukaan raatihuoneen monivaiheinen laajentaminen tapahtui viiden periodin aikana, länsipuolelta itäänpäin.
Tästä johtuu että rakennuksen sommitelma on vino, kaarellinen, ja noin puoli metriä kapeneva, joka antaa paikalle lähes puolisuunnikkaan ulkomuodon.
Olemassaolevaa rakennusta laajennettiin 1400-luvun ensimmäisellä neljänneksellä, ja samalla myös kellarikerroksen huoneita laajennettiin.
Laajennustöiden mukana raatihuone sai eräänlaisen ‘diele-dornse’ (eteinen ja takakamari) tilajärjestelmän ja tilojen jakautumisen.
Kenttätutkimusten tulosten mukaan voidaan sanoa että vanhin versio raatihuoneesta kattoi nykyisen version läntisen osan, nykyisen kaarikäytävän eteläisen seinän ollessa julkisivu markkina-aukiolle päin.
Vuonna 1346 Tanskan kuningas antoi Viron hallinnan Saksalaiselle ritarikunnalle.
Hansaliiton kaupunkina Tallinna sai oikeuden itäkaupan kontrollointiin ns. varasto-alue oikeuksina.
Kaupankäynnin ja vaurauden nopea kasvu määrittelivät tarpeen uusille raatihuoneen huoneille, sekä uudelle, edustavammalle rakennuksen ulkonäölle.
Raatihuoneen vanhinta, itäistä puolta laajennettiin vuonna 1371-1374 kohti länttä.
Nykypituudella varustettu rakennus ei eronnut tuolloin huomattavasti suurikokoisista kaupungin asukkaiden taloista.
Paikka sai ulkopuolensa vuosina 1402–1404, jälleenrakennustöissä, joita johti kivenhakkaaja Ghercke. Tämä ulkonäkö on säilynyt avainpiirteissään näihin päiviin saakka.
Raatihuone toteutettiin tuolloin kaksikerroksisena.
Kiilamainen oktaedrinen torni, joka on pääosin rakennettu raatihuoneeseen ja on nojalla sen seinää vasten, nousee rakennuksen itäisestä päädystä. Se valmistui vuosina 1627-1628 G. Graffin johtamalla työmaalla.
Torni, joka on kaikkiaan 64-metriä korkea, omaa kolmi-osaisen barokkityylisen huipun avoimilla gallerioilla.
Torninhuippu valmistui vuonna 1627, mutta se sai lopullisen (myöhäis-renessanssin) muotonsa vasta 1781.
Huippua jälleenrakennettiin toisen maailmansodan tuhojen jälkeen, vuonna 1952 (arkkitehti A. Kukkurin johtamissa töissä).
Tornin koristellisiin yksityiskohtiin kuuluvat:
- sakaraharjainen suojarakenne,
- tuuliviiri “Vanha Toomas” (Vana Toomas”) (kopio vuoden 1530 alkuperäisestä versiosta on Tallinnan Linnamuuseum -kaupunginmuseossa), sekä
- lohikäärmeen päillä koristellut gargoilit (vedensyöksijät) läntisessä päädyssä.
Näistä Vana Toomas tuuliviiri on pukeutunut 1500-lukulaisen kaupunginvartijan vaatetukseen.
Tämä tuuliviiri on yksi merkittävimmistä Tallinnan symboleista, ja sille on jopa omistettu runoja.
Vana Toomas pitää käsissään lippua, johon on kirjoitettu vuosiluku 1996.
Rakennuksen avoin kaarikäytävä löytyy aukionpuoleiselta pitkältä puolelta, ja käsittää kokonaisuutena lähes koko sisääntulokerroksen julkisivun mitan. Kellarikerroksen sisäänkännit ja ikkunat avautuvat tässä kohtaa rakennusta.
Ensimmäinen raatihuoneen portaali sijoitettiin aikanaan julkisivun läntiselle puolelle. Nykyinen pääsisäänkäynti valmistui myöhemmin, oletettavasti 1700-luvun aikana.
Entisen portaalin yhteydessä oleva ovi on myöhäisempää rakennusjälkeä.
Rakennuksen läntisen puolen matalat lisäykset toteutettiin 1700-luvun lopulla.
Myös pääfasaadin ikkunoita vaihdettiin useasti paikan historian aikana. Esimerkiksi 1700-luvun aikana ne olivat nelikulmaisia.
Kellarikerroksen läntisen puolen huoneita päällystävät holvit, joita kannattelevat vahvat nelikulmaiset pylväät.
Osat kellarin väliseinistä lisättiin luultavasti myöhemmin. Esimerkkinä näistä rakenteista on läntistä puolta sen huomattavasti alemmalla olevasta itäisestä rakennelmasta erottava vahvarakenteinen seinä.
Keskiajan aikana kaupankäyntihalli sekä kidutuskammio / viinikellari olivat sijoitetuina toiseen kerrokseen.
Tuona periodina tuomioistuimen tilat löytyivät kolmannesta kerroksesta, jossa olivat lisäksi aarrekammio, kirjanpitohuone, kaupunkilaisten edustushuone, raatihuoneen sali (raesaal), sekä keittiötilat (raeköök).
Raatihuoneen massiivista, avoimen kaarikäytävän tukemaa fasaadia leikkaavat ryhmä kapeita nelikulmaisia ikkunoita, jotka olivat hieman suurempikokoisia kuin kaupunkilaisten asutustiloissaan käyttämät vastaavat ikkunat.
Nämä ikkunaryhmät markkeeraavat kolmea tärkeintä pääkerroksen toimistotilaa ja edustuksellista huoneistoa, alkaen tornista:
- raatihuoneen kirjaajan huone (kämmerei),
- yksilaivainen raatihuoneen huone (kaupunginherrojen tapaamistila), sekä
- kaksilaivainen kaupunkilaisten halli.
Rakennuksen neliömäisistä ikkunoista kaupunginherrat pystyivät näkemään useita raatihuoneen alapuolella olevia taloja: punnitustalon, rahapajan, sekä vankilan.
Fasaadin päädyssä on kaide, joka muistuttaa linnoituksen seinän yläosaa koristeellisina silmukkareikineen.
Tornin muoto on tehty Tallinnan Pyhän Hengen kirkon esimerkin inspiroimana, ja julkisivun reunuslistan linjan takaosan kaide viittaa puolestaan olomuodoltaan Reininmaan rakennustaiteeseen.
Pääjulkisivua koristavat kohokohtina puolustuksellinen kaide sekä lohikäärmeenpään muotoiset gargoilit.
Julkisivun leveydeltä löytyy yhdeksästä kaaresta koostuva kaarikäytävä, pituudeltaan lähes koko rakennuksen myötäinen. Kaarikäytävän ohella fasaadia tukee kaikkiaan kahdeksan pylvästä.
Kaarikäytävä oli mukava aukiolla kauppaa tehneille kauppialle, jotka pystyivät ottamaan siltä sateensuojaa epäsuotuisan sään vallitessa.
Yhtä raatihuoneen kaarikäytävän pylväistä käytettiin myös häpeäpaaluna.
Rikolliset kahlittiin siihen näyttämään heitä kaupunginväelle, jotta he voisivat häpäistä ja mollata näitä. Häpeäpaaluun kuuluivat niskapuomi sekä kahleet.
Kaarikäytävä päättyy raatihuoneen pääsisäänkäyntiin oikealla puolella.
Pääovi eroaa muista rakennuksen pienemmistä ovista. Pääoveen kuuluu kaunis koristeltu ovenpieli sekä kolme rappusta, jotka johtavat ovelle.
Nämä oheiskoristelut tekevät ilmiselväksi että kyseessä on pääsisäänkäynti.
Ensimmäisen kerroksen läntinen puoli on luonteeltaan samanlainen kuin kellaritila sen alla – sen holvia kannattelee neljä matalaa nelitahokas-pylvästä.
Keskiajan aikana täällä toimi oletettavasti ns. kauppahalli, jossa uusia tuotteita esiteltiin, kauppoja tingittiin, jne.
Kauppahallista itäpuolella oleva huone, jonka holvit tukeutuvat identtisiin nelitahokkaisiin pylväisiin, oli keskiaikainen kidutuskammio.
Huone oli yhteydessä yhtä kerrosta ylempänä olevaan raatihuoneen saliin (jossa tuomioistuin operoi) pohjoisseinällä olevan portaikon kautta.
Kahdesta itäisestä huoneesta eteläisempi oli aarrekammio, josta pääsi kerrosta ylempään kirjanpitohuoneeseen (kämmerei) portaikon kautta.
Myös aarrekammiotilana käytetty pohjoisempi huone on samaan tapaan katettu tynnyriholvilla.
Tämän huoneen seinä piti aikaisemmin sisällään uunin (kalorifeer), raatihuoneen salin lämmittämistä varten.
Pääkerroksen mielenkiintoisimmat huoneet ovat juhlava, kuusiholvinen kaupunkilaisten halli sekä itäinen raatihuoneen sali.
Ns. kaupunkilaisten halli rakennuksen toisessa kerroksessa, läntisellä puolella, on 16,2 metriä pitkä ja 12 metriä leveä, ja sen kaksi holvia sisältävä huone on 7,5 metriä korkea.
Huonetta tukevat kaksi 8-tahokasta pylvästä, jotka olivat tyypillisiä elementtejä 1500-luvun arkkitehtuurille.
Hallin päällysteenä on matala 8-tahokas nivelholvi, jakautuen kolmiosaiseen vyökaareen (vööndkaar).
Raatihuoneen kaakkoiskulmalla on kuilu, joka läpäisee rakennuksen kaikki kerrokset, ja jota käytettiin aikanaan käymälärakenteena (profatt).
Kaupunkilaisten halli
Raatihuoneen suurhalli on nimeltään kaupunkilaisten halli.
Tämä halli mahduttaa tiloihinsa maksimissaan 100 ihmistä, ja siltä löytyy myös piano, jota voidaan käyttää musikaalisten performanssien yhteydessä.
Lämmittämättömänä edustushallina, tärkeät vieraat, kiertävät muusikot, sekä näyttelijät olivat tervetulleita tänne, ja tiloissa pidettiin yltäkylläisiä juhlapitoja.
Kaupunkilaisten hallin ulkonäköä muotoilee kaksivärisiä kalanruotokuvioita sisältävät 8-tahokkaat pylväät, joiden impostit ovat arkkitehtuurillisia olkakiviä.
Tämän lähestymistavan alkuperä on sisterssiläisessä rakennustyylissä, ja joka usein näkyy Tallinnan arkkitehtuurissa.
Kaarellinen kattorakenne on niiden varassa. Kaarellisia kattorakenteita tavattiin itse asiassa harvoin muissa kuin kirkoissa, luostareissa, sekä linnoituksissa.
Asuintaloissa kattorakenteet olivat yleensä puurakenteisia.
Hallin yhdeksän ikkunaa tekevät siitä erittäin valoisan, ja kapeat sisterssiläisen arkkitehtuurin inspiroimat pylväät, joiden varassa kaarellinen seinä makaa, lisää laajuutta huoneen tunnelmaan.
Tätä kaksiholvista tilaa erottavat seitsemän konsolia, yhteensä kuuteen holvisyvennykseen.
Keskiajalla hallin lattiaan oli asennettu erikoiskokoiset kalkkikivi laatat, mutta nykyisin niiden ulkomuoto on yhdenmukainen.
Olkakiviä ja pylväitä päällystävät kolmiväriset kalanruotokuvioiset koristelut.
Ne on peruskorjattu vuosien varrella alkuperäiseen kuntoonsa ottamalla mallia läntisellä puolella olevasta pylvään alkuperäisessä kunnossa olevasta jäänteestä.
Valmistuessaan kaupunkilaisten hallin ei pitänyt olla niin tilava kuin se nykyisellään on.
Visuaalisesti huonetta suoristettiin viiniköynnöksiä esittävin maalauksin, jotka luultavasti peittivät sekä seiniä että kattoa.
Eteläisen seinän itäisen kulman yhteydestä löytyy kaksi pientä keskiaikaista käymälää (“profatt”), yksi miesten käyttöön ja toinen naisia varten.
Itäisen seinän läpi kulkevat portaali erottaa huoneen raatihuoneen salista (raesaal-tilasta).
Portaalin yläpuolella on syvennys, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus on tuntematon.
Nykyisin, vuodesta 1561 alkaen, siitä löytyy latinankielinen raatimiesten ohjeistuslaatta.
Kaupunkilaisten hallin seiniltä löytyy seinävaatteita, jotka tilattiin tiloihin Hollannista, ja jotka esittävät tapahtumia kuningas Salomon elämästä.
Raatihuoneen sali
Kahdesta teräväreunaisesta torus-muodosta olevat kaaret toistuvat vaihtelevasti kaksiholvisen raatihuoneen salin tiloissa, jotka löytyvät kaupunkilaisten hallin takaa.
Raatihuoneen salin matala-kohokuvioiset holvikattojen kulmakivet ovat yksi ensimmäisista esimerkeistä paikallisesta myöhäisgotiikan kohokuviointityylistä.
Raatihuoneen sali on kokonaisuutena koko rakennuksen tärkein huone.
Tämä on tila, jossa raatimiehet pitivät kokouksiaan ja jossa tärkeistä asioista äänestettiin.
Tilan mukavuuksiin lukeutui muun muassa se, että sali oli lämmitetty.
Keskiaikana kaikista huoneista ei löytynyt tulisijaa tai muuta lämmitystapaa talven varalta, mutta raatimiehet eivät voineet suorittaa tehtäväänsä kylmissä huoneissa.
Tiilinen uuni, asennettuna tilan kulmaan, ilmaantui tiloihin muutama vuosisata raatihuoneen rakentamisen jälkeen.
Raatihuoneen salin seiniin oli suljettu kaksi rahakomeroa. Niiden tammiovet on varustettu tinatuilla rautasaranoilla.
Nämä ovet saattoivat olla lukittuja, johtuen niistä dokumenteista, rahoista, sekä muista arvoesineistä joita komeroissa säilytettiin.
Kaupunginvaltuustolla oli apunaan kaupunginnotaari, jonka tehtäviin kuului merkitä tärkeitä asioita dokumentteihin ja joka – kauniin käsialan lisäksi – omasi hyvän koulutuksen.
Kirjanpitohuoneeksi (kämmerei) kutsuttu tila oli käytännössä paikallishallinnon valtiovarainministeriön tila.
Tässä tilassa säilytettiin kaikkia tositteita ja kirjanpitoa kaupungin menoihin ja tuloihin liittyen.
Pääsy aarrekammion tiloihin oli mahdollista vain kämmerei-huoneen kautta.
Aarteena säilötyt tinaesineet, pöytähopeat, ja muut kallisarvoiset aarteet, jotka eivät mahtuneet raatihuoneen salin komeroihin, säilytettiin täällä.
Muut huoneet
Kellarikerroksen ja sisäänkäyntikerroksen huoneita (viinikellari ja kaupankäyntihalli) kattavat yksinkertaiset pyöreät nivelholvit, joita tukevat nelitahokkaan muotoiset pylväät.
Nämä huoneet peruskorjattiin nykykuntonsa vuosina 1971-1975 (arkkitehtien T. Böckler, L. Pärtelpoeg, sekä U. Umberg johtamassa projektissa).
Raatihuoneen arkkitehtuurillinen tausta
Tallinnan raatihuoneen arkkitehtuurillista mallia ei otettu suoraan mistään muusta esimerkistä.
Paikka sai sen sijaan muotonsa pitkäaikaisesta paikallisesta materiaalien käsittelyjen kokemuksista, arkkitehtuurillisesta traditiosta, sekä mestarirakentajien työtaidoista.
Osa ulkoisista vaikutteista saivat uniikin tulkintansa Tallinnassa, kaupungin lähestyessä arkkitehtuurin tuulia useimmiten omalla tavallaan ja ilman esikuvia.
Tosin raatihuoneen suhteen on viitattu etenkin julkisivun kaarikäytävään, jossa näkyy selkeä italialainen vaikutelma. Toisaalta raatihuoneen arkkitehtuurista puuttuvat ajalleen tyypilliset saksalaiset vaikutteet.
Fasaadiin, sisätiloihin, sekä yksityiskohtiin otettiin tämän sijasta vaikutteita paikallisista kauppiaiden edustustaloista, jyrkkälinjaisista Viron linnoituksista, sekä vanhankaupungin kirkoista.
Yllättävintä rakennuksen päärakenteessa on kuitenkin sen monumentaalisten muotojen yksinkertaisuus.
Vanhimpana ja ainutlaatuisimpana Pohjois-Euroopan raatihuoneena, paikka edustaa tuolloista alueella ollutta vaurauden keskittymää ja Hansaliiton kaupungin itsetietoisuutta.
Raatihuoneen rakentamisen historia
Raatihuoneen rakentamiseen liittyneet tutkimukset ovat osoittaneet, että se on sijainnut nykyisellä paikallaan aina 1200-luvulta saakka.
Kohdalta löytyi kivirakennus jo vuonna 1250.
Historiankirjoissa vuodelta 1322 mainitaan kyseisestä rakennuksesta sen sisältäneen kokoushuoneen (consistorium) ja kellarin (cellarium civitatits).
Kun Tallinna kasvoi rikkaammaksi ja voimakkaammaksi, myös raatihuone jälleenrakennettiin kuvastamaan tätä positiivista muutosta.
Uudet rakennelmat toteutettiin suurelta osin entisen raatihuoneen perusteiden ja tiilitöiden varaan.
1300-luvun lopulle tultaessa rakennus oli yhtä korkea kuin se on nykyisinkin, mutta kapeampi, ja ilman tornia.
Vain tuolloinen kaarikäytävä, joka poikkesi nykyisestä versiosta, antoi viitteitä että kyseessä ei ollut tavallinen asuintalo.
1300-luvun kuluessa Tallinnasta tuli yksi tärkeimmistä Hansaliiton välisatamista Euroopan ja Venäjän välisessä kaupassa.
Hansaliiton osana Tallinna koki kultakautensa etenkin 1400-luvun aikana, jolloin tämän kauppatoiminnan tuotoilla lähes koko kaupunki uudelleenrakennettiin.
Tärkein yksittäinen kauppatavara, joka kulki Euroopasta Tallinnan kautta Venäjälle oli suola.
Suolan jälkeen tärkeimpiä kauppatavaroita olivat kankaat ja silli.
Metallit, viinit, ja mausteet olivat myös keskeisiä tuotteita tälle kaupalle.
Vaikka osa mainituista tuotteista jäikin Tallinnan paikallismarkkinoiden käyttöön, suurin osa jatkoi matkaansa edelleen Venäjälle.
Tallinnan kautta länteen kulki puolestaan erilaisia satotuotteita.
Liivinmaalta Tallinnan läpi kulkivat ruis, puutuotteet, pellava, sekä
kalkkikivimateriaali.
Useimmat nykypäiviin saakka säilyneet Tallinnan monumentaalisista rakennuksista ovat tältä 1400-luvun kultakaudelta: keskiaikaiset kauppiastalot, kirkot, sekä kiltatalot, mukaanlukien raatihuone.
Yhden rakennusbuumeistaan Tallinna koki aivan 1400-luvun alkupuolella.
Vielä vuonna 1402 kaupunginvaltuusto juhli pääsiäistä vanhan rakennuksen tiloissa, historiankirjojen perusteella.
Mutta välittömästi näiden lomapyhien jälkeen rakennustyöt uuden raatihuoneen suhteen pääsivät käyntiin. Töitä johtanut mestarirakentaja oli luultavasti kivenhakkaaja Ghercke.
On mahdollista, että johtavat mestarirakentajat, mukaanlukien Ghercke, tulivat raatihuoneen työmaalle Toompeasta, jossa laajat Toompean linnoituksen, Toompean muurin, sekä katedraalin (toomkirik) rakennustyöt olivat päättyneet 1300-luvun viimeisellä neljänneksellä.
Raatihuoneen rakentamista varten rakennustyömaalle tuotiin 600 puunrunkoa, 581 parrua, 46 paria kannatinpalkkeja, sekä 107 laivalastillista kiveä.
Kivimateriaali tuotiin paikalle Lasnamäestä, jossa paikallinen kivenhakkaajien kylä sijaitsi. Jopa kivenkantajien nimet ovat jääneet historiankirjoihin tästä projektista.
Raakakiviä tuotiin muuraustöitä varten, mutta osa rakenteen yksityiskohdista jouduttiin toteuttamaan leikatuista kivistä.
Pääosa rakenteista – perusteet, seinät, ja holvit – rakennettiin kalkkikivestä, jota tuotiin kaupunkia lähellä olevista kivilouhoksista, ja viimeisteltiin kalkkilaastilla lopulliseen muotoonsa.
Vuonna 1403 kivet leikattiin ja kaarikäytävä, holvia tukeneet pylväät, ikkunoiden tilkinnät jne. rakennettiin.
Kaarikäytävän ja läntisen sektion pääportaalin pylväät, joilla oli tärkeä rooli Tallinnan rakennuskulttuurin luomisessa, valmistettiin Ghercken itsensä toimesta, apujoukkoineen.
Niiden toteutuksessa käytettiin esikuvana Tallinnan tuomiokirkon (Toomkirik) pienempää eteläistä portaalia.
Tämän ohella tiedetään, että kivenhakkaaja Yckmele rakensi viinikellarin pilarit, sekä 200 lohkoa rakennuksen ulkoisiin kulmiin.
Ikkunat valmisti mestarirakentaja Keyzner, yksi laajan kivenhakkaajien perheen jäsenistä.
Mestari Ghercke ja hänen kaksi pääavustajaansa saivat työstään 5 Rigan markan palkkion (1 Rigan markka painoi 207,8 grammaa hopeaa).
Rakennustyöt saatiin päätökseensä vuoden 1404 lopulla.
Mestarirakentajat, jotka olivat asettaneet raatihuoneen tiilit, lasittivat sen ikkunat, ja korjasivat syntyneet rakennustyömaajätteet, saivat viimein palkkansa.
Kaupunginvaltuusto juhlisti joululomia uudessa rakennuksessaan. Työt sen suhteen olivat kestäneet kaksi ja puoli vuotta (rakentajat työskentelivät rakennuksen parissa tosin vain kesäisin).
Valkoinen kalkkipinnoite päällysti seiniä, jättäen raatihuoneen kivirakenteet kiiltopintaisiksi useiden vuosisatojen ajaksi.
Rakennustöitä jatkettiin kuitenkin myöhemmin: kattoa ja tornia korjattiin, ikkunalaseja sekä portaikkoja muutettiin, sekä uuneja asennettiin rakennuksen tiloihin.
Historiallisen Tallinnan kultakauden huippupiste tapahtui periodilla 1400-luvun puolestavälistä aina 1500-luvun alkuvuosiin saakka.
Tuolloin kaupungin Hansaliiton aikainen taloudellinen varakkuus teki mahdolliseksi upeiden arkkitehtuurillisten kohteiden ja taiteiden luonnin.
Vana Toomas -tuuliviiri asetettiin raatihuoneen huipulle vuonna 1530 (tosin nykyinen tuuliviiri on tarkka kopio, alkuperäisen ollessa raatihuoneen kellarissa ja vuoden 1996 toisen kopion ollessa esillä kaupunginmuseossa (Linnamuuseum)).
Heinrich Hartmann, joka tuli maineikkaasta valajien perheestä, valmisti raatihuoneelle kellon 1500-luvun lopulla.
1600-luvulla raatihuone sai uuden torninhuippunsa, jonka toteutti mestarirakentaja Greiger Graff.
Aikaisempi karkea gotiikan tyylinen torninhuippu muutettiinkin nykymuotoiseksi, myöhäisrenessanssin huipuksi vuosina 1627–1629.
Teddy Böckler, myöhemmistä peruskorjauksista vastannut arkkitehti (1900-luvulla), on maininnut tämänaikaisista rakennustöistä, että:
“Voidaan sanoa, tiilet yhtenä merkkinä, että useat julkisivun töistä, tornin konsolin ja päädyn korjaukset, uusien koristeellisten gargoilien asennukset, sekä sisätilojen työt toteutettiin samana ajankohtana.”
Ilmeisesti myös suuren hallin pylväiden väliset väliseinät toteutettiin tällä aikakaudella, noin periodilla 1630 ja 1650.
Tuolloin raatihuoneeseen lisättiin myös takkoja, lämmittämään näitä pienikokoisia huoneita.
Rakennuksessa ei ollut maahan saakka yltäviä sadeveden ohjaimia.
Niiden sijasta raatihuoneesta löytyi kivestä ja raudasta tehtyjä, lohikäärmeenpäisiä räystäs-gargoileja, jotka johtivat veden kauemmas.
Kupariseppä Daniel Pöppel vasaroi kauniit lohikäärmepäiset gargoilit kuparilevyistä samanaikaisesti kun hän työskenteli tornin töiden loppuunsaattamiseksi.
Raatihuoneen pääsisäänkäynti jälleenrakennettiin vuosina 1652–1652, ja siirrettiin rakennuksen keskusosaan, joka oli luonteenomaista barokin ajan arkkitehtuurille. Samalla entinen pääportaali muurattiin umpeen.
Myös kellarikerroksen ja sisäänkäyntikerroksen kaarikäytävä ja ikkunat, jotka edustivat raatihuoneen alkuperäistä ulkonäköä ja edustuksellisuutta, muurattiin pois näkyvistä.
Kansalaisten halli jaettiin kahteen kerrokseen, ja edelleen erillisiin huoneisiin.
Vuonna 1860 neliömuotoiset ikkunat rakennettiin uudelleen suippokärkiseen muotoon.
Vuonna 1944 raatihuoneen torninhuippu syttyi tuleen, ja tuhoutui Tallinnan toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa.
Sodan jälkeen olikin laaja tarve jälleenkorjaustöille, jotka osoittautuivat laajaksi projektiksi.
Torni jälleenrakennettiin vuonna 1952.
Vuonna 1959–1960 rakennuksen kaarikäytävä avattiin uudelleen, ja aikaisempien vuosisatojen jälleenrakennusten jäljet poistettiin.
Suuri jälleenrakennuksen kausi tapahtui vuosina 1971–1975 (arkkitehti Teddy Böcklerin johdolla).
Tällöin mm. raatihuoneen myöhempää rakennusajankohtaa edustaneet seinät ja katot purettiin, ja paikka uudelleentoteutettiin Tallinnaa edustavaan kuntoon.
Tornin puinen rakenne, joka oli uudelleenrakennettu vuonna 1952, oli pahasti lahonnut vuoteen 1996 mennessä, ja sen tinapäällyste oli hajonnut.
Tämän korjaamiseksi tornin huippurakennelma sekä huipulla oleva Vana Toomas tuuliviiri korvattiin uusilla.
Vana Toomas tuuliviiri oli päässyt tuolloin niin huonoon kuntoon, että se olisi saattanut tippua alas isomman myrskyn osuessa kohdalle.
Työt alkoivat vuoden 1996 alussa, kun töitä varten edelletetyt yksityiskohdat valmisteltiin Albun seurakunnassa.
Osia tornista siirrettiin Tallinnaan kesäkuussa – kun kuparitiilien rakentaminen ja kuparitiilien asentaminen oli jo alkanut.
Tornin puisen rakenteen kattamiseen tarvittiin yhteensä 1,4 tonnia kuparilaattoja.
Viimeisen työviikon keskiviikkona päätornin osat saivat viimeistelynsä, ja Vana Toomas lisättiin kokonaisuuteen.
Vanhaa tornia jouduttiin vahvistamaan, jotta se ei rappioituisi töiden aikana.
Ylempää osaa nostettiin klo 8:45, ja vaikka työmaan piti olla valmis klo 15 mennessä, työt viivästyivät iltaan saakka.
Tuuli vahvistui töiden aikana, ja kun vain viimeinen osa tornista oli ylösnostettavissa, oli olemassa vaara, että tuuli häiritsisi töiden valmistumista.
Tästä huolimatta klo 19 viimeinen osa tornista oli suunnitelmien mukaisesti paikallaan.
Tornin viimeistelyn ja ylösasettelun suunnittelun toteutti projektitoimisto Sillen insinööri Danil.
Nämä suunnitelmat toimeenpantiin AS Stingerin toimesta, jonka työmaata johti Voldemar Metsaallik. Torninhuippu asennettiin paikalleen Pekkaniskan nostolavalaitteen avulla.
Vuoden 1970 peruskorjauksissa raatihuoneen suurikokoinen keskiaikainen halli – joka oli ollut jälleenrakennettuna pienempiin kamareihin 300:n vuoden ajan – restauroitiin.
Uunien 60 cm korkeat savupiiput, jotka oli rakennettu kamareiden lämmittämistä varten, purettiin hallin holviseinistä.
1600-luvulla holviseiniin hakattu reikä peitettiin puupohjaisella, köysien varassa olleella rappauksella.
Vuonna 1996 Vana Toomas tuuliviiri saattoi menettää miekkansa, kun korjaustöiden alkaessa vanha torni nostettiin alas.
Tuuliviirin kiinnitykset olivat tuolloin lähes täysin korjaamatta, ja vesi pääsi virtaamaan torninhuipulta sen alle.
On spekuloitu, että miekka kuitenkin tippui Tallinnaa kohdanneen myrskysään aikana, ja päätyi matkamuistoja keräilevän kokoelmiin.
Virolaisen metallitaiteilija Tõnu Laukin mielipide asiasta on, että Vana Toomas rappioitui nopeasti vuoden 1952 jälkeen sen takia, että se jätettiin tuolloin maalaamatta.
Lisäksi mitään ei tehty tuuliviirin kiinnitteiden ruostumista vastaan, ja kokonaisuuden puinen rakenne oli myös toteutettu väärin.
Näiden laiminlyöntien myötä vesi pääsi virtaamaan rakenteisiin ja torni pääsi lahoamaan nopeaa tahtia.
Uuden tornin ja tuuliviirin tekemisen aikana nämä vanhat virheet pidettiinkin mielessä.
Vana Toomas pohjamaalattiin punaisella tinalla, maalattiin päällysväreillä, sekä osittain kullattiin.
Lopputuloksena muodostunut pääosin vaaleanvihreä tuuliviiri on väitetysti täysin samanlainen kuin alkuperäinen versio.
Vana Toomaksen naama, niska, jalat, miekka, lippu, sekä tornin huippu, jonka huipulle patsas on asennettu, ovat kaikki kullattuja. Kultauksiin vaadittiin yhteensä noin 4 gramman verran kultalaattoja.
Muutoksen yksityiskohtien taustalta löytyi Teddy Böcklerin (AS Vana Tallinn) ehdotus vuodelta 1992.
Hänen mukaansa aikaisemmissa versioissa ei käytetty koko tuuliviirin kultausta. Ensimmäinen Vana Toomas, vuodelta 1530, oli myös vain osittain kullattu.
Alkuperäisen Vana Toomas tuuliviirin ohella myös raatihuoneen lohikäärmeenpään muotoiset gargoilit, jotka ovat samaan tapaan osittain kullattuja, tukevat tätä lähestymistapaa.
Torninhuippu oli korjaustöihin mennessä menettänyt sen alkuperäisen muotonsa, kiitos useiden jälleenrakennusten vuosisatojen varrella.
Nykyinen torni muistuttaa tyyliltään Pyhän Nikolaoksen kirkon vastaavaa.
Se on hoikempi, joka ei myöskään jättänyt tilaa ulkoisen parven lisäämiselle.
Nykyinen torninhuippu on puolestaan luonteenpiirteinen 1600-luvun myöhäisrenessanssin tyylille.
Vuoden 1996 peruskorjauksiin saakka torninhuippu oli väriltään punainen, mutta näissä töissä se muutettiin vihreän väriseksi.
Kokonaisuutena tornin muutostyöt tulivat maksamaan 1,8 miljoonaa Viron kroonia, tuonaikaista käytössä ollutta rahayksikköä, joka katettiin kaupungin hallinnon toimintabudjetista.
Raatihuoneen vinttikerros puhdistettiin sinne kerääntyneistä roskista ja varastoiduista esineistä vuosina 2002–2003.
Tavaraa ja roskaa oli kerääntynyt massiivinen määrä, yhteensä 300 tonnin verran, ja niiden poisviemiseen tarvittiin yhteensä 70 rekkakuormallista.
Nykyisin tiloissa on esillä tässä vintin tyhjennyksessä löydettyjä mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia historiallisia esineitä vuosisatojen varrelta.
Kaikkiaan tämä kokoelma sisältää yli 300 esinettä, mukana arvokkaita dokumenttejä ja muita löydöksiä.
Puhdistustöistä saakka näitä esineitä on tutkittu, puhdistettu, ja taltioitu, ja pieni (mutta mielenkiintoinen) osa niistä on löytänyt tiensä raatihuoneen ullakon näyttelyyn.
Voit muun muassa nähdä tiloissa kaupunginvaltuustolle ja raatimiehille kirjoitettuja kirjeitä 1300-1500-luvuilta, keskiaikaista palontorjunta kalustoa, työvälineitä, vallankumouksellisia lentolehtisiä vuodelta 1905 jne.
Teddy Böckler (1930–2005), oli Tallinnan raatihuoneen peruskorjauksen arkkitehti vuodesta 1959, ja viimeinen hänen johdossaan aloitettu restaurointiurakka päätettiin vuonna 2006.
Böcklerin johtamissa peruskorjaustöissä ei korvattu mitään keskeisistä tiloista löytyneistä huonekaluista, sillä hän piti olemassaolevaa kokonaisuutta kauniina, täydellisenä, ja arvokkaana osana sisustusta.
Kaupunkilaisten hallin huonekalujen lisäksi mm. hiilenmustat polyesterilakkaiset väliseinä-ovet (piano-ovet), jotka olivat aikanaan erittäin muodikkaita ja harmoniassa muiden sisätilojen mustien elementtien kanssa, pysyivät tiloissa Böcklerin kaudella.
Kaupunginhallin johtaja 2000-luvun alussa, Elviira Liiver Holmström, on puheissaan myös maininnut näiden peruskorjaustöiden ohessa tehdyistä osittaisista jälleenrakentamisista.
Esimerkkinä tästä on kaupunginhallinnon keittiö, joka sai takaisin aikanaan puretun suojusputkistonsa.
Savupiippu on osittain portaikko, jossa kierteinen porraskäytävä johtaa ullakolle.
Vuoden 2002-2003 peruskorjauksissa ullakko siivottiin pölystä (kuin myös tavaroista & roskasta), uudistettiin, ja siitä tehtiin edustava tila museolle sekä näyttelyille.
Huhtikuun 17, vuonna 2003, suurikokoinen (ihmisenkorkuinen) osa 1600-luvulta peräisin olevasta savupiipusta, joka oli löydetty ullakon siivouksen yhteydessä, putosi suuren hallin katon läpi (yöaikaan).
Sali oli tapauksen johdosta suljettuna tapahtumille aina toukokuun 5, 2003 saakka.
Vuonna 2008 raatihuoneen lattian alta tehtiin lisää historiallisia löydöksia: keskiaikainen kaivo sekä erilaisia mielenkiintoisia objekteja.
Samana vuonna peruskorjattiin myös toisen kerroksen kirjanpitohuone (raatimiesten työhuone) sekä 1800-luvun lopulta peräisin oleva – 1970-luvulle saakka käytössä ollut – kaupunginjohtajan kabinetti.
Tiloissa olleet kirjanpitotositteet 1500-ja 1600-luvuilta kopioitiin, kopiot laitettiin näyttelytiloihin, sekä koko huone uudelleensuunniteltiin.
Vuonna 2009 raatihuone oli korjausten alla kahden kuukauden ajan (helmikuusta maaliskuuhun), jolloin tilat olivat suljettuna yleisöltä.
Alunperin näihin töihin suunniteltiin lisättävän kerrosten korjauksia ja suurimittauksia peruskorjauksia, mukaanlukien dolomiittisten lattiatiilien korvaukset kalkkikivisillä versioilla.
Lisäksi raatihuoneen yhteyteen suunniteltiin kaivettavan maanalainen salaojitus, jonka yhteydessä oletettiin tehtävän lisää arkeologisia löydöksiä.
Näiden mittavien töiden toteutuksen skaalaa jouduttiin kuitenkin alentamaan budjettisyistä.
Korjauksia tehtiin lopulta kellarihallissa, joiden aikana yläkerrosten hallitilat olivat suljettuina tapahtumille (johtuen rakennuspölystä ja -melusta).
Kellarihallin seinät oli havaittu kosketuksesta mureneviksi, ja ne olivat alkaneet rappeutumaan paikoilleen. Tämän johdosta seinät puhdistettiin hautoutuneesta ja likaisesta lateksiväristään ja ne kalkkimaalattiin.
Lisäksi korjauksia tehtiin myös raatihuoneen henkilökunnan huoneeseen, joka sai modernimmat kalusteet ja valaistuksen.
Raatihuoneen torni
Raatihuoneen torni rakennettiin raatihuoneen yhteyteen vuosina 1402–1404.
Alussa tornilla oli gotiikan tyylinen pyramidinen huippu, joka korvattiin kuitenkin vuonna 1627 renessanssisella torninhuipulla.
Tornin korkeus, alkaen kaarikäytävän alemmalta osalta, on yhteensä 64 metriä.
Raatihuoneen tornissa on mahdollista käydä ja nähdä Tallinnan vanhakaupunki aivan uudenlaisesta näkökulmasta.
Tämän näköalareitin avulla et pääse aivan tornin kupolin reunalle, vaan kuitenkin ensimmäisille ikkunoille (täsmälleen tornin kellon tasolle).
Puolessa tornin ikkunoista löytyy metalliset verkot niiden edestä, lopuissa ollessa kalterit.
Ylösjohtava portaikko on profiililtaan jyrkkä, mutta torni itsessään ei ole kovinkaan korkea.
Huipulta voit usein jopa haistaa läheisen ravintolan, Olde Hansan, leipomosta tulevan piparkakun tuoksun.
Ylhäältä, jonne menevään portaikkoon mahtuu (virallisesti) vain yksi vierailija kerrallaan, löytyy myös kirjoituksia, jotka kertovat tornin historiasta.
Ylös johtavassa portaikossa on kaikkiaan 115 askelta. Sen kelloparvi sijaitsee 34 metrin korkeudessa maanpinnan yläpuolella.
Vana Toomas
Vanha Toomas (vironkielellä: Vana Toomas) tuuliviiri – raatihuoneen tornin huipulla – on nykyisin yksi Tallinnan tärkeimmistä symboleista, jota käytetään mm. kaupungin virallisessa markkinoinnissa ulkomailla.
Ensimmäinen kuuluisaa virolaista sotilasta esittävä tuuliviiri asetettiin raatihuoneen huipulle vuonna 1530.
Tuuliviirin malli otettiin luultavasti paikallisesta talonpojasta, joka sai mainetta nuorena poikana voittamalla Baltian saksalaisen sotilaseliitin järjestämän varsijousikilpailun, ampuen värikkään puisen papukaijan pylvään päältä – ainoana kilpailuun osallistujista.
Johtuen kuitenkin hänen nuoresta iästään, hän ei voinut varsinaisesti osallistua kilpailuun, eikä siten virallisesti saanut pääpalkintoa.
Sen sijaan, kiitos Tallinnan kaupunginjohtajan, hän sai ikuisen kunnian kaupungin vartijana raatihuoneen tornin huipulla.
Tämä uljas sotapalvelija pysyi vahdissa aina vuoteen 1944 saakka, jolloin torni syttyi tuleen maaliskuisen toisen maailmansodan osana olleen pommihyökkäyksen aikana.
Vuonna 1952 palanut torninhuippu korjattiin ja kopio Vanha Toomas tuuliviiristä asennettiin sen huipulle.
Alkuperäinen, vuodelta 1530 oleva Vana Toomas -tuuliviiri löytyy nykyään raatihuoneen historiallisista kellaritiloista.
Tuuliviiri korvattiin uudestaan vuoden 1996 aikana, kun vuonna 1952 asennettu versio oli päässyt rappeutumaan huonoon kuntoon.
Tämä vuoden 1952 versio Vanha Toomas -tuuliviiristä löytyy Tallinnan kaupunginmuseon kokoelmista.
Raatihuoneen sisätilat – seinävaatteet
Tallinnan kaupunginvaltuusto tilasi vuonna 1547 rakennukseensa rikkaita seinävaatteita sekä penkkien alle laitettavia mattoja.
Näistä kudotut matot, jotka valmistettiin hollantilaisessa Enghien kaupungissa, toteutettiin värjätyistä, luonnollisin tekstiilivärein olevista villoista.
Kustakin matosta löytyy Tallinnan vaakuna asiakkaan identifikaation merkiksi, sekä mattojen kudontavuosi (1547) vaakunan yläpuolelta.
Vuodesta 1937 nämä matot ovat kuuluneet Tallinnan kaupunginmuseon kokoelmiin. Raatihuoneesta löytyvät versiot ovat siten kopioita alkuperäisistä töistä.
Seinävaatteista löytyvät kuvioinnit kuvaavat puolestaan kuningas Salomon tarinaa.
Yhdeksänmetriä pitkä alkuperäisteos näistä seinävaatteista on nykyään säilössä Tallinnan kaupunginmuseon tekstiilien varastossa.
Matot, jotka ovat viisi-ja-puolisataa vuotta vanhoja, ovat niin arvokkaita, että niitä ei sallita käsiteltävän paljain käsin.
Tallinnan raatihuoneen kaupunkilaisten hallissa olevat matot ovat “Hines of Oxford” -nimisen oxfordilaisen (englantilaisen) yrityksen tekemiä kopioita, jotka valmistettiin rakennuksen 600-vuotisjuhlia varten.
Niiden valmistusta ohjattiin valokuvilla ja haalentumattumilla villanäytteillä, jotka oli otettu alkuperäisten mattojen nurjalta puolelta.
1900-luvun aikana oli kaksi tapausta, joiden myötä Tallinna olisi saattanut menettää nämä arvokkaat seinävaatteet.
Vuonna 1909, kun kaupunginhallitukseen kuului useita virolaisia, huolimatta siitä, että paikka oli osa Venäjän valtakuntaa, heräsi ajatus siitä, että saattaisi olla hyvä idea myydä nämä matot budjettivajeen paikkaamiseksi.
Myyntituottoja kaavailtiin käytettävän joko koulun tai sairaalan rakentamiseksi Tallinnaan.
Onnekkaasti paikallinen yhteisö astui näiden suunnitelmien eteen.
Useita ideaa vastustavia lehtikirjoituksia julkaistiin pian suunnitelman julkaisemisen jälkeen, paikallislehtien ohella aina Riikaa ja Pietaria saakka.
Tämä julkinen painostus johti siihen, että matot jäivät myymättä.
Ensimmäisen maailmansodan aikana matot vietiin turvaan Moskovaan, jossa niitä säilöttiin sodalta syrjässä olevissa tiloissa.
Olisi kuitenkin ollut mahdollista, että nämä arvomatot olisivat jääneet Moskovaan pysyvästi, niinkuin tapahtui Tarton yliopiston omaisuudelle.
Tämä estettiin kuitenkin Tartun rauhansopimuksessa, jonka yhteyteen Jaan Poska neuvotteli mattojen (ja useiden muiden arvoesineiden) palautuksen Viroon.
Seinävaatteista on niiden tutkimuksen myötä tehty mielenkiintoisia löydöksiä.
Esimerkiksi Göran Bo Hellers, Ruotsin Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun professori, tutki näitä Hollannissa vuonna 1547 tehtyjä seinävaatteita, löytäen niistä salatun keskiaikaisen poliittisen viestin, eräänlaisen “Da Vinci -koodin”, joka kutsuu Tallinnaa liittymään Eurooppaan.
Hänen mielestään seinävaatteissa oleva viesti kutsuu Viroa osaksi katolista valtiota.
Viisisataa vuotta ennenkuin maa oikeasti liittyi osaksi yhteiseurooppalaista koalitiota, (belgialaissyntyinen) Kaarle V yritti liittää erillisiä Euroopan osia yhtenäiseksi mantereeksi.
Hänen ideanaan oli tulla yhdistyneen Euroopan hallitsijaksi, ja seinävaatteissa olevat kuvaukset levittävät tätä sanomaa vuonna 1547, mikäli kuningas Salomon on teoksissa itse Kaarle V, tuolloinen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari.
Hollanti, maa, jossa matot valmistettiin, kuului tuolloin katolisen keisari Kaarle V:nen hallinta-alueeseen.
Tallinna oli puolestaan kääntynyt aikaisemmin luterilaiseksi uskonpuhdistuksien aikaan.
Nykyään, viisi-ja-puolisataa vuotta Kaarle V:nen kauden jälkeen, hänen unelmansa yhdistyneestä Euroopasta (Euroopan Unionin muodossa) on tullut toteen.
Tallinnan raatihuoneen päärakennusta koristavat seitsemän värikästä seinävaatetta tilattiin Hollannista raatimies Arent Pakebuschin toimesta, joka oli maksanut niistä 150 markkaa (tuolloista rahayksikköä) etukäteismaksua.
Seinävaatteiden valmistuttua (1548), hän maksoi loput tilaussummasta, 341,50 markkaa ja 4 killinkiä.
Kaksi kahdeksan metriä pitkää seinävaatetta kuvaavat Israelin muinaisen kuninkaasta, Salomonista, kertovia tarinoita vanhasta testamentista.
Viisi lyhyempää seinävaatetta sisältävät puolestaan värikkäitä kasvi-aiheisia koristekuvioita.
Seinävaatteet tuotiin raatihuoneen saliin vain kaikkein juhlavimpia tapahtumia varten.
Nämä kauniit seinävaatteet toivat huoneen elämään ja tekivät sen seinät, toimien kuin tuulen estelevyt, lämpimämmiksi.
Raatihuoneen virkamiehet tilasivat keskiaikaisista seinävaatteista vuosien aikana myös kopiot, oxfordilaisen Hines of Oxfordin tekeminä.
Elvira Liiver Holmströmin – raatihuoneen entisen johtajan – mukaan on pieni ihme että seinävaatteet ovat säilyneet nykypäiviin saakka.
Vuonna 1909 kaupungin komissaari ja liikemies Albert Koba halusi myydä seinävaatteet, ja rakennuttaa niistä saaduilla rahoilla kaupungille joko koulun tai sairaalan.
Tämä johti ristiriitoihin ihmisten vastustaessa tätä hanketta, ja asiasta kirjoitettiin kriittisesti aina Riian ja Pietarin lehdistöjä myöten.
Julkisen painostuksen myötä hankkeesta luovuttiin, eikä seinävaatteita myyty.
Ensimmäisen maailmansodan aikana seinävaatteet matkasivat sinetöidyissä laatikoissa Moskovaan (turvaan sodan tuhoilta), ja ne palautettiin Jaan Poskan neuvottelujen ansiosta osana Tartun rauhansopimusta (Tartu Rahu).
Nykyisin (ja vuodesta 1937) seinävaatteet ovat kaupunginmuseon (Linnamuuseum) omaisuutta.
Kaupunginvaltuusto
Tanskan kuningas Erik IV Plovpenning vahvisti Tallinnan kaupunkioikeudet jo vuonna 1248, jonka perusteella kaupunginvaltuusto, ja aloitti toimintansa raatihuoneella, valittiin Hansaliiton osana olleista kauppiaista.
Tällä askeleella Tallinna astui eurooppalaisen lainkäytännön alueelle. Kaupunginvaltuusto toimi raatihuoneessa aina vuoteen 1970 saakka.
Nykyisin tämä kunnallisessa omistuksessa oleva rakennus toimii historiallisena nähtävyytenä sekä esitys-ja tapahtumatiloina.
Yksi tärkeimmistä Tallinnan eduista vapaan kaupungin tittelin saamisen myötä oli luoda oma kaupunginvaltuustonsa / maistraattinsa.
Tämän maistraatin tehtävänä oli alunperin “havainnoida kaupungin etuja ja varallisuutta”.
Kaupunginvaltuusto julisti lakeja, teki neuvotteluja, ja sillä oli erilaisia muita toimeenpanovallan alueita: se painoi rahaa, nimitti ihmisiä hallintopositioihin, valvoi järjestystä ja kaupunkäyntiä koko kaupungin alueella, hallinnoi kaupunginhallinnon omistuksia, organisoi turvallisuuspalveluita ja sotavoimia, järjesti oikeusistuimen toiminnot, sekä valvoi oikeuden päätösten toteuttamisia.
Valtuuston hallinto-oikeuksiin kuului myös asukkaiden yksityiselämään liittyviä seikkoja, kuten säädökset hyväksyttävistä vaatetuksista julkisissa tiloissa.
Tässä suhteessa kaupunginvaltuusto käsitteli alunperin hyvinkin erilaisia kysymyksiä, kuten: kuinka monta tornia rakennettaisiin kaupunginmuuriin, mitä tapahtuisi kiinniotetuille varkaille, kuinka monta vierasta kauppias voisi maksimissaan kutsua häihinsä, ja kuinka paljoon kultakoruja kultasepän vaimo voisi maksimissaan koristautua.
Valtuusto edusti kaupunkia myös kansainvälisissä asioissa – ml. ulkomaisten hallinnoijien ja kaupunkien kanssa tehdyt sopimukset, Hansaliiton osana olleet velvollisuudet, kauppaneuvottelut, sekä kansalaisten oikeuksien puolustaminen ulkomailla.
Kirjanpidon ja arkistoinnin osalta kaupunginvaltuuston velvollisuuksiin kuuluivat mm. väestökirjanpito, maaomistusten dokumentointi, kuin myös kirjeenvaihto muiden Viron alueiden ja ulkomaisten kaupunkien kanssa, sekä kaupunkilaisten hakemusten ja valitusten käsittely.
Siten kaupunginvaltuusto edusti korkeinta vallankäyttöastetta kaupungissa.
Alkuun vain raatimiehiä (ammatinvanhimpia) valittiin kaupunginvaltuustoon – he olivat kauppiaiden valitsemia neuvonantajia.
Näiden raatimiesten lukumäärä ei ollut vakio, ja esimerkiksi 1500-luvun lopulla heitä valittiin kerrallaan 14 kappaletta.
Yleensä raatimiesten lukumäärä vaihteli 19 ja 25 välillä.
Raatimiesten johtajana toimi neljä pormestaria (Burgermeister).
1500-luvun puolestavälistä asti valtuustoon kuului aina myös kaupungin lakimies.
Näiden valtuuston jäsenten toiminnan apuna oli useita raatihuoneen työntekijöitä, kuten kirjuri, käräjäpalvelija, talonmies jne.
Valtuuston tapaamiset pidettiin yleensä raatihuoneen tiloissa, vaihtoehtoisiin paikkoihin lukeutuessa kirjurin huone lähellä raatihuoneen toria, sekä Pyhän Hengen kirkon rakennus.
Yksi neljästä pormestarista – yleensä heistä kokenein ja paras juristi – toimi kokousten puheenjohtajana yhden vuoden toimiajalla.
Kaupunginvaltuusto toimi kahdessa vuorossa: vain puolet valtuuston jäsenistä olivat virassaan kerrallaan, muodostaen ns. istuvan kaupunginvaltuuston (sitzender Rat).
Puolikasta, joka oli erillään aktiivisen valtuuston toiminnasta, kutsuttiin vanhaksi tai lepääväksi kaupunginvaltuustoksi (alter Rat).
Lepäävän valtuuston raatimiehen toimi oli suurelta osin kunnia-asema, ja sen jäsenistö käytti toimintakautensa käytännössä pääosin oman elämänsä ja liiketoimintojensa hoitamiseen.
Silti, ‘vanhan kaupunginvaltuuston’ jäsenet saattoivat ottaa osaa kaikkein tärkeimpiin kaupunkia koskeviin äänestyksiin, täyttäen usein myös keskeisiä julkisia virkoja, kuten kaupungin kirjanpitäjän toimen (kämmerer).
Pormestarien (Burgermeister) rooli kokousten puheenjohtajana otettiin käyttöön jo 1200-luvulla, raatimiesten määrän vaihdellessa 19 ja 25 välillä.
Kaupunginvaltuuston jäseniksi valittiin vain nuhteettoman maineen omanneita kauppiaita.
Raatimiehen jäsenyys kaupunginvaltuustossa oli elinikäinen, hänen täytyi olla syntynyt laillisessa avioliitossa, sekä hänen täytyi omistaa kiinteistö Tallinnan kaupungin rajojen sisäpuolelta.
Hän ei kuitenkaan voinut olla käsityöläinen, vaan hänen täytyi saada tulonsa kauppiastoiminnasta ollakseen kelvollinen raatimiehen asemaan.
Vallan väärinkäyttöä vastaan oli olemassa joukko sääntöjä. Esimerkiksi veljekset, tai isä ja poika eivät voineet olla valittuina kaupungin valtuustoon samanaikaisesti.
Kaupunginvaltuuston vaalit pidettiin yleensä joulukuun 20, Pyhän Tuomaan päivänä (joka saattaa olla aito alkuperäinen syy siihen, miksi paikan tuuliviiriä kutsutaan nimellä Vana Toomas).
Vaalipäivänä raatihuoneen ovet suljettiin, ja pormestarit ilmoittivat kandidaattien nimet (kaksi henkilö per avoinna oleva positio).
Asiat päätettiin salaisella äänestyksellä, ja valintaan tarvittaan absoluuttinen enemmistö annetuista äänistä.
Äänestyksen päätyttyä ovet avattiin, ja koko kaupunginvaltuusto kokoontui raatihuoneen avointen ikkunoiden äärelle.
Näistä ikkunoista valtuuston puheenjohtaja ilmoitti kovaäänisesti uusien raatimiesten nimet, aukiolle kerääntyneiden kaupunkilaisten osoittaessa suosiotaan valituille.
Tallinnalla oli vapaana kaupunkina oikeus painattaa omia kolikoitaan.
Tätä kolikonpainantaa tapahtui tosin vain milloin kaupunginvaltuusto antoi siihen määräyksen. Painatusta varten oli olemassa oma kolikonpainajansa ja painokamari.
Keskiajan aikana paperiraha oli vielä tuntematon käsite, joten vain kolikkoja käytettiin rahana. Kunkin kolikon arvo määräytyi sen sisältämien arvometallien määrän ja painon mukaan.
Kaupunginvaltuusto Tallinnan itsenäisyyden symbolina
Vaikka Tallinnan alueen hallinta eri valtakuntien osana muuttui useaan kertaan paikan historian aikana, nämä muutokset eivät välttämättä tuoneet suuria muutoksia kaupunginvaltuuston toimintaan.
Erillinen kappaleensa Tallinnan kunnan historiassa on sen ns. sijaishallitus-periodi, jolloin keisarinna Katariina II väliaikaisesti syrjäytti valtuuston kaupunkiduumalla hänen säätämänsä vuoden 1785 kaupunkilain mukaan.
Kaupunginvaltuuston aikaisemmat oikeudet palautettiin kuitenkin uuden hallitsijan myötä, Venäjän keisari Paavali I:sen hallintakaudella.
Läpimurto Tallinnan kunnan historiassa alkoi maaliskuun 26, 1877, jolloin Venäjän vuoden 1870 kaupunkilaki otettiin käyttöö myös balttialaisissa kaupungeissa, keisari Aleksanteri II:sen ukaasilla.
Tuolloin kaupunginvaltuusto korvattiin äänestyksessä valittavalla valtuustolla (duumalla) ja kaupungin edustustolla (uprava).
Duuma valitsi myös kaupunginjohtajan. Ensimmäiset tämän uuden duuman vaalit pidettiin Tallinnassa marraskuun 24-25, 1877.
Uuden duuman ensimmäinen kokous pidettiin joulukuun 22, 1877. Tämän kokouksen aikana Tallinnan ensimmäiset kaupunginjohtajaksi valittiin Oscar Arthur von Riesemann.
Alkuun myös kaupunginvaltuusto oli olemassa, juridisena auktoriteettina (maistraattina). Toiminta loppui kuitenkin kokonaisuudessaan heinäkuun 9, 1889, kun vuoden 1864 Venäjän tuomioistuinlaki vahvistettiin myös Tallinnan alueella.
Viimeinen tuolloinen – juhlallinen – kaupunginvaltuuston kokous pidettiin marraskuun 17, 1889.
Historialliselta näkökulmalta kaupunginvaltuusto on muoto maistraatista.
Maistraatti oli valtuusto, joka hallinnoi itsenäisiä kaupunkeja keskiajan aikana. Milloin tämä muoto korvautui kaupunginvaltuustoilla ei ole täysin selkeää.
Yksi todennäköinen ajankohta on 1230-luvulla, kun tanskalaiset, saksalaiset, skandinaaviset, sekä slaavilaiset käsityöläiset ja kauppiaat alkoivat kerääntyä jo olemassaoleviin virolaisiin siirtokuntiin.
Ensimmäinen historiankirjoissa oleva maininta Tallinnan kaupunginvaltuustosta löytyy Erik IV Plovpenningin antamasta käskystä toukokuun 15, 1248, jossa hän vahvisti Tallinnan lyypekkiläisen kaupunkioikeuden.
Viite Lyypekkiin toimi käskyssä esimerkkinä niistä kaupunkilaisoikeuksista, joita myös Tallinnan asukkaat saisivat tämän säädöksen pohjalta.
Tuosta ajankohdasta eteenpäin Tallinnan kaupunginvaltuusto pysyi johtavana instituutiona lähes kaikilla paikallishallinnon alueilla noin kuuden-ja-puolen vuosisadan ajan.
Kaupunkioikeuksien saaminen oli merkittävä voitto itsenäisille kaupungeille tuona aikana, sillä se tarkoitti, että paikasta tuli itsehallinnollinen sekä vapaa kuninkaiden ja feodaaliherrojen vallasta.
Luonnollisesti feodaaliherrat vastustivat tätä kehitystä, pitäen itsenäisiä kaupunkeja “jumalan ja ihmisten lakien vastaisina”.
Tämä voitto ei tullut Tallinnalle helposti. Päämäärä saavutettiin vain kiitos sen faktan, että useat muut kaupungit läpi Euroopan olivat jo aikaisemmin saavuttaneet saman aseman ja trendi oli vahvistumassa.
Kaupunginvaltuusto julkaisi kunakin vuonna omat sääntönsä ja määräyksensä (bursprake, willküre) lyypekkiläisen kaupunkilain pohjalta, jotka ilmoitettiin julkisesti tallinnalaisille.
Tehdessään näitä tärkeitä päätöksiä, kaupunginvaltuuston tuli ottaa huomioon tärkeiden kiltojen – tärkeimpänä Suurkilta – mielipiteet ja kannat asioihin.
Yksi viite kaupunginvaltuuston ja Suurkillan väliseen läheiseen suhteeseen oli niiden vaakunoissa käyttämät kuvat, jotka olivat samat – valkoinen risti punaisella taustalla.
Vaikka kaupunginvaltuuston jäsenet valittiin asemaansa elinikäisellä mandaatilla, tietyn ajan kuluttua heidän sallittiin vapauttaa itsensä tästä positiosta, jos esimerkiksi liiketoimet vaativat tällaista muutosta.
Elokuussa 1255 Tallinnan kaupunkioikeudet vahvistettiin uudelleen, vain kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen Tallinnan (99 artikkelia sisältänyt) koodeksi laitettiin kokonaisuudeksi.
Tästä koodeksista on säilynyt nykypäiviin yhteensä 14 pergamenttia (15. on tuhoutunut, mutta sen teksti on kopioitunut aikaisemmin paljaalle 16. sivulle).
Tallinnan raatihuoneen vartiosto
Raatihuoneella oli aikoinaan oma vartiostonsa.
Nämä vartijat pitivät yllä järjestystä kaupungissa, mutta myös tarkkailivat raatihuoneen tornista vihollisen mahdollista lähestymistä ja tulipaloja.
Kun kaupunkia uhkasi onnettomuus, vartijat nostivat hälytyksen raatihuoneen kellotornilta käsin.
Hälytyskellon, joka on peräisin vuodelta 1586, valmistaja on tallinnalainen tykistön käsityöläinen Hinrik Hartmann.
Kellon alareunasta löytyy kirjoitus: “Au olgu jumalale kõrges. Issanda aastal 1586. Igaüks hoidku oma tuld ja lõket, et sest linnale mingit kahju ei tekiks.”
Kirjoitus tarkoittaa suomenkielellä: “Kunnia suurimmalle Jumalalle. Herramme vuotena 1586. Kaikkien tulisi pitää tulensa ja kokkonsa sellaisina, etteivät ne aiheuta harmeja kaupungille.”
1900-luvun alkuun saakka kellonkieltä vedettiin tasatunnein köysien avulla, mutta tämä systeemi on muutettu nykyiseen elektroniseen järjestelmään.