Piritan luostarin rauniot, jotka ovat jääneet jäljelle Tallinnassa sijainneesta Pyhän Birgitan birgittalaisluostarista, on kaunis ja suosittu historiallinen nähtävyys vuoden ympäri.
Luostari (jonka vironkielinen nimi on ‘Pirita klooster’) perustettiin vuonna 1407 osana ruotsalaista uskonnollista sääntökuntaa, ja se oli tuolloin suurin luostarikompleksi koko Liivinmaan alueella.
Paikka toimi nykyisen Tallinnan Piritan kaupunginosan alueella aina siihen saakka, kunnes Iivana Julman joukot tuhosivat sen Liivinmaan sodan aikana vuonna 1577.
Tänä päivänä voit tutustua jäljelle jääneisiin mahtavankokoisiin raunioihin paikan historialliselle sijainnilla, Pirita-joen varrella.
Sen upean, 35-metriä korkuisen päätyjulkisivun ohella voit tutustua raunioiden osana oleviin seiniin, portaikkoihin, sekä kellareihin, kuin myös maanviljelijöiden hautausmaahan, joka muodostui tänne 1600-luvun aikana.
Koska luostarin päärakennuksen seinät ovat edelleen pystyssä, paikka on erinomainen kohde ulko-ilmakonserttien pitopaikaksi.
Siten hyvä ajankohta käydä paikalla onkin juuri näiden kesäisten konserttien yhteydessä, tunnetuimpana jokavuotinen, elokuinen Birgitta Festival (www.birgitta.ee).
Läheltä raunioita löytyy myös birgittalaissääntökunnan moderni rakennus, järjestön aloittaessa uudelleen luostaritoiminnan kaupungissa vuonna 2001.
Järjestö hoitaa nykyisin myös rauniot sisältävää, vuoden ympäri avoinna olevaa museopuistoa kaupungin kanssa tekemänsä yhteistyösopimuksen perusteella.
Pyhän Birgitan luostarin rauniot
Merivälja tee 18
11911 Tallinna
Aukioloajat: 1.11-31.03 ma-su klo 12-16, 1.04-31.05 ma-su klo 10-18, 1.06-30.08 ma-su klo 9-19, ja 1.09-31.10 ma-su klo 10-18.
Piritan luostarin historia
Tallinnan Pyhän Birgitan luostarin historia juontaa juurensa 1400-luvulle.
Idea luostarin perustamisesta kaupunkiin tuli joukolta tallinnalaisia kauppiaita (Hinrich Huxer, Gerlach Kruse ja Hinrich Swalbart) jo vuonna 1400.
Varhaisen 1400-luvun aikana, jolloin Piritan luostari rakennettiin, Tallinna oli alkanut hyötyä Hansaliiton sisäisestä monopoliasemastaan kauttakulkupaikkana idän ja lännen välillä.
Tämän keskiaikaisen vaurastumisen mukanaan tuoman rakennusbuumin aikana muun muassa jälleenrakennettiin kaupungin suojamuuri sekä useita uusia vahtitorneja.
Piritan luostarin ohella tällä periodilla rakennettiin myös monia muita poikkeuksellisen hienoja rakennuksia, joista osa on säilynyt nykyaikoihin saakka, mukaanlukien vanhankaupungin raatihuone.
Tuonaikaiset Virossa käytetyt perinteiset materiaalit olivat kalkkikivi sekä hirsi.
Keskiaikaisen Tallinnan rakennusbuumi näkyi Pyhän Birgitan luostarin rakennustyömaalla sekä näiden rakennusmateriaalien vajeena, että osaavan työvoiman hankkimisen vaikeutena.
Huxer, Kruse, ja Swalbart tukijoukkoineen saivat kuitenkin hankittua maan luostarin rakentamista varten, Pirita-joen varrelta, mutta vei useita vuosia ennenkuin he saivat varsinaisen työmaan viimein käyntiin näiden taustaongelmien takia.
Vuonna 1407 kaksi veljestä Pyhän Birgitan sääntökunnan luostarista Vadstenasta, Ruotsista, saapui Tallinnaan, laajentamaan järjestön vaikutusvaltaa Virossa neuvoillaan ja muulla avunannollaan.
Ensimmäinen luostarin rakennustyömaalle toimitettu kalkkikivilähetys tapahtui alueen Liivinmaan ritarikunnan suurmestarin avulla hankitulla luvalla vuonna 1417, ja työmaa paikan rakentamiseksi pääsi viimein vauhtiin.
Valmis luostarikirkko pyhitettiin käyttöön elokuun 15, 1436, Tallinnan piispan Heinrich II:sen toimesta.
Piritan luostari, joka operoi paikalla yli 150:n vuoden ajan, oli toiminta-aikanaan koko vanhan Liivinmaan suurikokoisin nunnaluostari.
Kun ensimmäiset Pyhän Birgitan luostarit aloittivat toimintansa (ensimmäinen oli Pyhän Birgitan Vadstenan luostari Ruotsissa, joka aloitti toimintansa vuonna 1384), kukin näistä paikoista noudatti tiukasti Pyhän Birgitan luomia järjestön toimintasääntöjä.
Näiden sääntöjen mukaan luostariin ei voinut kuulua yli 85 jäsentä – 60 nunnaa ja 25 munkkia (joista 13 oli pappeja, 4 diakoneja, sekä 8 maallikko uskonveljeä).
Piritan nunnilla että munkeilla oli omat, yhteistilana toimineen kirkon erottamat luostaritilansa, mutta he eivät siltä nähneet toisiaan yhteisten jumalanpalvelusten aikana.
Kahden erillisen luostarin asukkaiden sallittiin puhua toisilleen ja paikalle saapuneille vierailijoille vain tätä varten tarkoitetuissa erikoishuoneissa, eristäytyneisyyden periaatteen noudattamiseksi.
Nämä huoneet, ns. vastaanottohuoneet, olivat osiin jaettuja, ja niiden seinissä oli pieniä ikkunoita – joiden läpi oli mahdotonta nähdä, mutta ne mahdollistivat informaation ja tiettyjen esineiden vaihdon.
Kirkko oli rakennettu täsmällisesti Pyhän Birgitan sääntöjä noudattaen.
Sen lattiat olivat päällystettyjä kalkkikivilaatoin ja osittain myös lasitetuin tiilin.
Sisätiloja hallitsivat askeettinen harmaansininen värisävyt.
Vaikka luostarikirkko pystytettiin Pyhän Birgitan luomien sääntöjen mukaisena, se edusti kuitenkin myös ajalleen tyypillistä tallinnalaista rakennustyyliä.
Kirkon seinät ja pylväät olivat sileäpintaisia, ilman vertikaalisia kohokokuvateoksia, jotka olivat tyypillisiä tuon ajan ranskalaisille gotiikan tyylisuunnan katedraaleille ja useille niitä esikuvinaan pitäneille muille rakennuksille.
Raskaat poikittaiset, syvennyksiä erottaneet kaaret eivät puolestaan levänneet liitännäisten aisojen vaan pidennettyjen konsoleiden varassa.
Nämä konsolit ja kaaret omasivat yksinkertaisen geometrisen kuvioinnin ja selkeät ja raskaat koristelistat, jotka olivat tyypillisiä muunnoksia myöhäisen gotiikan tyylisuunnan muotokielestä varhaisen 1400-luvun Tallinnassa.
Piritan luostarin arkkitehtuuri
Piritan luostarikirkon julkisivulla, johon kuuluu monumentaalinen, noin 35 metrin korkuinen kolmionmuotoinen päätyosio sisäänkäyntiportaalin päällä, oli merkittävä vaikutus paikallisen arkkitehtuurin kehitykseen.
Tämän vaikuttavan julkisivun takaa löytyneessä kirkossa oli lattiapinta-alaa yhteensä yli 1360 m²:n verran.
Luostarikirkon sisämitat olivat 24×56 metriä, kun taas sen läntisen päädyn korkeus oli vaikuttavat 35 metriä.
Huolimatta siitä, että rakennustöissä seurattiin Pyhän Birgitan sääntökunnan ohjeita, kirkon pääalttari sijaitsi idässä, eikä lännessä, joka on tyypillistä birgittalaisjärjestölle.
Muutoksen taustalla oli luostarin sijainti – olisi ollut epäsoveliasta laittaa vierailijoiden sisäänkäynti itäiselle, joenpuoleiselle sivustalle, eikä länteen, jossa sisäänkäynti on lähempänä tietä.
Birgittilaisjärjestön sääntöjen mukaisesti kirkosta löytyi 13 alttari, joista kukin oli nimetty apostolien mukaan – joten kullakin papilla oli oma alttarinsa ja apostolinsa.
Niiden ohella kirkosta löytyi useita sivualttareita, mukaanlukien Pyhän Birgitan alttari.
Kuten Villem Raam ja Jaan Tamm arvioivat kirjassaan “Pirita klooster”, päävaikutteet kirkon suunnittelun taustalla löytyivät todennäköisesti erittäin läheltä, gotiikan tyylisestä Tallinnan tuomiokirkosta (Toomkirik), Pyhän Nikolaoksen basilikasta, sekä Olevisten kirkosta.
Toisaalta Raamin ja Tammin mukaan Tallinnassa toteutetut arkkitehtuurin muodot vaikuttivat myös birgittalaisten ensimmäiseen luostariin Ruotsin Vadstenassa, josta osoituksena ovat pitkänomaiset eteläseinän riippukonsolit sekä rakennuksen pylväät.
Suurin kuoro Virossa
Koska birgittalaisnunnien pääaktiviteettina oli rukoilu, joka pääasiassa tarkoitti laulamista, joten heitä voidaan kutsua Viron ensimmäiseksi suurikokoiseksi naisten kuoroksi.
Nunnien hengellisiä lauluja esitettiin seitsemän kertaa päivittäin, yhdessä alueen suurimmista konserttisaleista.
Kerääntyen kirkkoon seitsemän kertaa päivässä, luostarin nunnat ja munkit lauloivat viikoittain repertuaarin, johon kuului koko Raamatun Vanhan testamentin psalmien kirja, yhteensä 150 psalmia.
Nunnien arkirutiineihin kuuluvat myös ajan käyttö lukemiseen, meditaatioon, taloudenhoitoon, sekä käsitöiden tekoon, kun taas luostarin munkit puolestaan osallistuivat muissa kirkoissa pidettyihin saarnoihin.
Nunnat eivät koskaan jättäneet luostariaan, ja kuolemansa myötä heidät haudattiin omaan kirkkoonsa.
Piritan luostari oli yksi parhaiten tunnetuista kohteista kansainvälisille pyhiinvaeltajille.
Näille vieraille varatut huoneet löytyivät kirkon luoteisnurkasta.
Luostari tuhoutui Venäjän armeijan toimesta, joukkojen lyhyen maahanhyökkäyksen aikana, myöhäisen tammikuun 1575 kuluessa.
Tässä hyökkäyksessä tuhoutui lisäksi luostaria lähellä sijainnut kylä. Paikalliset asukkaat eivät ikinä jälleenrakentaneet suurinta osaa hyökkäyksen myötä tuhoutuneista rakennuksista.
Niin myöhään kuin viime vuosisadan aikana – 1930-luvulla – entisiä nunnien asuintiloja käytettiin perunapeltona, ja tästä maa-alasta saatua satoa varastoitiin abbedissan residenssin entisessä hypokaustissa.
Birgittalaisluostarin kaivaukset
Ensimmäiset merkittävät systemaattiset kaivaukset luostarikompleksin alueelle alkoivat vuonna 1934, ja ne johtivat nopeasti merkittäviin löydöksiin.
Varhaisen 1960-luvun aikana kaivausten pääpaino siirrettiin etelämmäs, keskittyen munkkien asuintilojen itäpuolen raunioihin.
Näiltä alueilta tehtyjä löydöksiä voidaan lajitella kahteen ryhmään.
Toiseen ryhmään sisältyivät luostarin rakennukset ja veistetyt kivet, kun taas toinen ryhmä koostui lukemattomista artefaktien kappaleista, joista suurin osa liittyi luostarin historialliseen arkipäiväiseen elämään.
Erityisen tärkeä osio jälkimmäisen ryhmän suhteen koostui keraamisten astioiden palasista, joita löytyi kaikissa muodoissaan ja kokoluokissa.
Useita näistä löydöksistä kuvaillaan kirjassa “Pirita klooster”.
Kirjan ovat kirjoittaneet Jaan Tamm, yksi Viron perintöyhdistyksen (Eesti Muinsuskaitse Selts, www.muinsuskaitse.ee) perustajista, sekä Villem Raam, pitkäaikainen Piritan luostarin raunioiden tutkija.
Aikoinaan olemassa olleella Birgittalaisluostarilla ja sen historiallisilla Tallinnan raunioilla oli erikoismerkitys useille virolaisille Neuvostoliiton miehityksen viimeisinä vuosikymmeninä.
Tämä historiallinen ja suosittu luostarinähtävyys ei ainoastaan muistuttanut kansalaisia alueen pitkästä ja rikkaasta menneisyydestä, mutta sitä myös kuvattiin suosituissa, neuvostovallan aikaisissa virolaisissa elokuvissa.
Suosituin näistä filmeistä, Grigori Kromanovin ohjaama “Viimne reliikvia” (1969), yritti kuvata elämää vanhassa luostarissa, painottaen vapaan valtion tahtoa taistella ulkomaisia voimia vastaan, sisältäen jopa laulun, joka vetosi kaikkiin vapaudesta unelmoiviin.
Tästä filmistä, joka restauroitiin digitaalisesti vuonna 2002, tuli suunnattoman suosittu virolaisten keskuudessa, ja toi omalta osaltaan Pyhän Birgittan luostarin raunioineen lähemmäksi koko kansakunnan sydäntä.
Viron Neuvostoliitosta itsenäistymisen myötä (v. 1991) edelleen toiminnassa ollut Birgittalaisjärjestö päätti rakentaa Piritaan uuden luostarin, jonka arkkitehdeiksi valittiin Ra Luse sekä Tanel Tuhal.
Uusi Pyhän Birgitan luostari, joka rakennettiin vanhan luostarin mahtavien raunioiden läheisyyteen, valmistui vuonna 2001, ja se pyhitettiin käyttöön arkkipiispa Erwin Josef Edderin toimesta syyskuun 15, 2001.
Birgittalaissääntökunnan toiminta Virossa
Ensimmäiset birgittalaisnunnat saapuivat Viroon jo vuonna 1412.
Nykyään, lähes 600 vuotta myöhemmin, birgittalaissääntökunnan nunnat elävät ja työskentelevät uudessa, vuonna 2001 valmistuneessa Piritan kaupunginosan luostarissaan, jota kutsutaan vironkielellä nimellä “Pirita klooster”.
Tämä uusi birgittalaisluostari rakennettiin vanhan, 1400-luvulta peräisin olevan birgittalaisluostarin majesteetillisten raunioiden ja seinien läheisyyteen.
Mahdollisuus uudelleenavata Birgittalaisten luostari Tallinnassa saapui, kun Viro, yhdessä kahden muun Baltian maan kanssa – Latvian ja Liettuan – saavutti itsenäisyyden Neuvostoliitosta myöhäiskesällä 1991.
Jo vuotta aiemmin, vuonna 1990, ryhmä birgittalaisnunnia – johtajanaan äiti Teresa Perciaccante – oli vieraillut Virossa, ottaen osaa piispa Eduardin muistojumalanpalvelukseen.
Seuraavana vuonna, kesäkuun 30, 1991, äiti Teresa (tuolloin Suomen Turun birgittalaisluostarin johtaja), mukanaan kuusi nunnaa, palasivat Tallinnaan, ottamaan osaa kaupungin birgittalaisluostarin perustamisen 550-vuotisjuhlallisuuksiin.
Kun Viro saavutti uudelleen itsenäisyytensä myöhemmin tuon kesän aikana, äiti Tekla Famiglietti, birgittalaissääntökunnan pääabbedissa, lähetti kirjeen Roomasta Viron hallitukselle, selvittääkseen kenelle luostarin tilat kuuluivat ja missä kunnossa niiden keskiaikaiset rauniot olivat.
Tämä lähestyminen oli osaltaan ensiaskel birgittalaissääntökunnan toiminnan uudelleenaloituksen suhteen Virossa, ja myös osoitus sääntökunnan tarkasta maailman poliittisten kehitysten seuraamisesta.
Idea Tallinnan luostaritoiminnan jatkamisesta Tallinnassa sai runsaasti tukea äiti Teklalta, ja hän tekikin tämän projektin suhteen tutkimusmatkan Viroon syksyllä 1993.
Viro maana, kuin myös Tallinnan vanhan luostarin rauniot tekivät häneen syvän vaikutuksen.
Tämän matkan aikana tehtiinkin päätös birgittalaissääntökunnan paluusta Viroon ja uuden luostarin avaamisesta Tallinnan alueelle.
Vei kuitenkin huomattavasti lisäaikaa, ennenkuin sääntökunnan nunnat palaisivat alueelle ja uusi luostari rakennettaisiin heidän toimintaansa varten.
Huhtikuun 16, 1994, neljä birgittalaisnunnaa – äiti Teresa, mukanaan nunnat Riccarda, Patrizia ja Hedvig – saapuivat Tallinnaan.
Koska historiallinen luostari oli raunioina, he majoittuivat tilapäisiin tiloihin, asuen vanhankaupungin alueella ja muualla Viron pääkaupungin seudulla.
Heidän tekemänsä alustava työ johti uuden luostarin rakennustöiden aloittamiseen syksyllä 2000, ja työmaa valmistui vuonna 2001.
Syyskuun 15, 2001, uusi birgittalaisluostari pyhitettiin käyttöön ja avattiin virallisesti nunnien toiminnalle.
Uutta luostaria johti vuosina 2001-2004 äiti Patrizia.
Vuodesta 2004 eteenpäin luostarin toimintaa on johtanut äiti Riccarda Ornelas, joka oli vieraillut Virossa useaan otteeseen, ja oli mukana jo äiti Teresan ensimmäisessä Viron vierailussa vuonna 1990.
Ennen muuttoaan Viroon äiti Riccarda syntyi Meksikossa, asuin 14 vuotta Suomessa, joista kuusi vuotta Helsingissä ja kahdeksan Turussa (josta löytyy sääntökunnan Suomen luostari).
Nykyään Tallinnan birgittalaisluostarista löytyy yhteensä kahdeksan nunnaa, joista kukin on syntynyt joko Meksikossa tai Intiassa.
Kaikki nunnista ovat opetelleet vironkielen, ja useat heistä voivat puhua kieltä erittäin sujuvasti.
Nunnat käyttävät paikallista kieltä usein jumalanpalvelusten aikana, laulaessaan hengellisiä lauluja viroksi.
Luostarin päivä alkaa erittäin varhain aamulla – arkisin herätysaikana on klo 5:45, ensimmäisen rukoushetken alkaessa luostarin kappelissa klo 6:10.
Nunnat kerääntyvät luostarikirkkoon neljä kertaa päivässä.
Luostarin kappalaisena toimii isä Vello Salo.
Yksi nunnien päivittäisistä tehtävistä on paikan majatalon (www.birgittaguesthouse.ee) – joka majoittaa kaikkia turisteja uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta – tiloissa olevat tehtävät.
Majatalon toiminnasta saatavat tulot käytetään osittain hyväntekeväisyystoimintaan, kuin myös luostarin toteuttamiin erilaisiin yhteiskunnallisiin projekteihin.
Tässä suhteessa luostari avustaa osaltaan katolisen Caritas-järjestön Virossa tekemää sosiaalista toimintaa.
Luostarin nunnat ovat vastuussa myös vanhan luostarin raunioiden tilojen siivous-ja huoltotöistä.
Caritas-järjestön kanssa tehty yhteistyö on johtanut lisäksi Caritaksen luovan koulun toimimiseen luostarin rakennuksessa, kuin myös Caritaksen osana aloittaneen Rikostentorjuntasäätiön (Kuriteoennetuse Sihtasutus) alkutoimintaan luostarin tiloissa.
Paikka onkin avoinna uusille ideoille, joiden tarkoituksena on edistää sääntökunnan ajamia sosiaalisia tavoitteita.
Tallinna juhlistaa luostarin toimintaa kunkin vuoden elokuun 15, Birgittalaisluostarin päivänä.
Tämän päivän juhlinta juontaa juurensa vanhan birgittalaisluostarin käyttöönpyhittämispäivästä, elokuun 15, 1436.
Juhlapäivään, joka organisoidaan uuden luostarin toimesta, sisältyy tyypillisesti erilaisia konsertteja sekä muita esityksiä.
Vuosien varrella birgittalaisten paluuta Viroon ja uuden luostarin elämää Tallinnassa on seurattu mielenkiinnolla niin maan sisäisen kuin kansainvälisenkin lehdistön toimesta.
Katolista kristinuskoa tunnustavia ihmisiä löytyy Virosta tätänykyä noin 6000 kappaletta.
Viron katolista kirkkoa johtaa piispa Philippe Jourdan, viimeinen paavi Johannes Paavali II:sen virkaansa nimittämistä piispoista.
Paavi Johannes Paavali II:sen vierailu Viroon vuonna 1993 otettiin vastaan erittäin positiivisin mielin, joka loi pohjaa omalta osaltaan myös uuden katolisen nunnaluostarin toiminnan aloittamiselle.
Koska suunnitelmat birgittalaisluostarin toiminnan palauttamisesta osaksi Tallinnan arkielämää julkaistiin pian Viron itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991, idea on ollut lähellä useiden virolaisten sydämiä, jopa niiden parissa, jotka eivät katolisia tai laisinkaan uskonnollisia.
Birgittalaiset ovatkin uskonnollisena sääntökuntana tunnettuja kunnioittavasta asenteestaan kaikkia ihmisiä kohtaan, riippumatta näiden uskonnollisista tai kansallisista taustoista.
Pyhän Brigitan perinteitä kantavan järjestön työskentely kaikkien Euroopan kristittyjen yhteistoimimisesta onkin ollut arvostettua toimintaa sekä mantereen katolisten että luterilaisten uskovaisten keskuudessa.