Toompea on kalkkivisen mäen päällä sijaitseva vanhankaupungin historiallinen osa, josta löytyy kohokohtana muun muassa Toompean linna.
Paikka, jonka nimi tulee saksankielisestä “Domberg” sanasta (suomeksi “Tuomiokirkkomäki”), on muodoltaan pitkulainen ylätasanne, kooltaan 400×250 metriä, ja kokonaisalueeltaan 7 hehtaaria (17 eekkeriä).
Erityisen hienoksi paikan tekee se, että se on kuin jalustalla osana vanhaakaupunkia, noin 20-30 metriä korkeammalla kuin ympäröivät alueet.
Virolaisessa kansanperinteessä mäki tunnetaan hautakumpuna Kalev-hahmon haudan päällä, jonka pystytti hänen vaimonsa tämän muistolle.
Toompean historia liittyy läheisesti Viron alueen hallitsijoiden ja valtiaiden historiaan.
Nykyään Toompea jatkaa tätä vuosisatoja vanhaa perinnettä, toimien sekä Viron hallituksen että Riigikogun (parlamentin) keskuspaikkana.
Näistä Riigikogu toimii Toompean linnan tiloissa, joka löytyy mäen lounaiskulmasta ja jonka osana löytyy kuuluisa Pikk Hermann torni.
Pikk Hermannin huipulla liehuva Viron lippu on yksi kansainvälisesti parhaiten tunnetuista maan hallituksen symboleista.
Toompea on tätänykyä myös mukana UNESCO:n ylläpitämässä maailmanperintöluettelossa, osana luetteloon vuonna 1997 lisättyä Tallinnan vanhaakaupunkia.
Toompean mäki
10130 Tallinna
Toompean mäen kohokohdat
Useaan kertaan jälleenrakennettu Toompean linna – joka koostuu mm. tsaarin ajan kuvernöörin palatsista, muureista, sekä keskiaikaisen linnoituksen torneista ja ekspressionistisesta parlamenttitalosta vuodelta 1922 – toimii nykyisin Viron parlamentin keskuspaikkana.
Klassismin tyylisen kuvernöörin palatsin julkisivu hallitsee Lossi plats (“Linna aukio”) -aukiota, jossa kuitenkin ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali ylittää sen korkeudeltaan.
Katedraalista, nykyään Viron ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin pääkirkko, on muodostunut, etenkin eksoottisen ulkonäkönsä ansiosta, turistien keskuudessa yksi Tallinnan keskeisistä symboleista.
Kaupungin luterilainen katedraali (Toomkirik), joka on antanut Toompealle sen nimen alkuperän, on nykyisin Viron evankelis-luterilaisen kirkon pääpaikka, ja kenties parhaiten säilynyt keskiaikainen rakennus koko Toompean alueella.
Useimmat Toompean rakennuksista ovat peräisin 1700-ja 1800-luvuilta.
Kalparitariston aikanaan rakentama ensimmäinen Ritarikunnan linna (ns. “Pieni linna”, jälleenrakennusten myötä “Toompean linna”) on pitkälti jäljellä alkuperäisessä muodossaan.
Sääntökunnan myös toteuttamasta ns. Suurlinnasta ja sen torneista ja muureista on puolestaan jäljellä vain muutamia jäänteitä.
Muita huomattavia kohokohtia Toompean mäellä ovat mm. Viron hallituksen rakennus (joka tunnetaan nimellä “Stenbockin talo”) sekä Virolaisen ritarikunnan talo, joka 1990-luvulta vuoteen 2005 toimi Viron taidemuseon tiloina, ja vuodesta 2009 (väliaikaisesti) Viron taideakatemian keskuksena.
Viron tieteiden akatemia pitää myös keskuspaikkaansa Toompealla, Ungern-Sternbergin palatsissa (paikallinen saksalaisen kulttuurin itsehallinnon keskuspaikka sotienvälisen periodin aikana).
Toompea toimii useiden ulkomaisten Viron suurlähetystöjen kotipaikkana, mukaanlukien Suomen, Kanadan, Hollannin, ja Portugalin.
Koska Toompea on hienolla paikalla mäen päällä, seudulta löytyy useita turisteille tarkoitettuja näköalapaikkoja, joista on upeat näkymät ympäröiville alueille Tallinnaa, etenkin vanhankaupungin alakaupunkiin.
Toompean geologia ja topografia
Maantieteellisesti Toompea yhdistetään Pohjois-Viron klinttiin (sedimenttikiveen eroosion vaikutuksesta syöpyneeseen laajaan törmään), joka itse on alaosa 1200 km:n pituiselle Itämeren Baltian klintille.
Erillisenä jäänteisenä klinttisaarena, Toompea sijaitsee noin 1,5 luoteeseen Pohjois-Viron kalkkikivi-ylätasangosta.
Ylätasankoa ja Toompeaa yhdistää toisiinsa loivasti kalteva hiekkakiviselänne.
Toompeaa reunustaa idästä, pohjoisesta, ja lännestä, noin 1,5 km leveydeltä kalliojyrkänne, jonka korkeus on parhaimmillaan jopa 25 metriä.
Tätä vastoin mäen eteläinen rinne on alamäkenä huomattavasti loivempi.
Mäen ylempi kerros koostuu ordovikikaudelta peräisin olevasta kalkkivestä (paksuudeltaan noin 5 metriä), joka on myös Toompean kalliojyrkänteiden näkyvän osan pääkivilaji.
Suuri osa kalliojyrkänteestä on kuitenkin jäänyt linnoituksen suojamuurin rakenteiden taakse, ja vain muutama paljastuma on jäänyt ajan myötä jäljelle.
Toompea tuli ensi kertaa esiin saarena Baltian jääjärvestä noin 10 000 vuotta sitten.
Jääkauden jälkeisen tasaisen maannousun myötä paikka yhdistyi mannermaahan varhaisen Litorinameren vaiheen aikana.
Noin 5000 eKr. meri ylsi vielä Toompean kalliojyrkänteiden alatasolle saakka.
Moderni Tallinnan merenranta löytyy yli 1 km päästä Toompeasta, ja mäen alareuna on noin 17-20 metrin verran merenpinnan yläpuolella.
Mäki yltää parhaimmillaan 48 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Mytologia
Virolaisessa jumalaistarustossa Toompea tunnetaan mytologisen Kalev-hahmon hautakumpuna, jonka rakensi tämän sureva vaimo Linda, kuten asiaa on kuvattu maan kansalliseepoksessa, Kalevipoeg:ssa:
“Linda suri Kalevia kuukausi kuukauden perään, kunnes oli kulunut kolme kuukautta, ja neljäs oli jo edennyt pitkälle. Hän pinosi kiviröykkiön Kalevin haudan päälle, joka muodosti kukkulan, jolla Revelin tuomiokirkko nykyisin seisoo.”
Toompean mäen historia
Varhainen historia
Ensimmäisen linnoitetun rakennuksen uskotaan olleen rakennettuna mäellä joko 900-tai 1000-luvulla muinaisen virolaisen Revalan maakunnan asukkaiden toimesta.
Tämä myöhäisen rauta-ajan vahvistettu siirtokunta ei luultavasti pitänyt sisällään pysyviä asukkaita, vaan sitä pikemminkin käytettiin kausiluonteisesti suojaamaan paikkakunnan satamaa sekä sen yhteydessä olevaa markkinapaikkaa.
Tukikohdan tarkka sijainti ei ole tiedossa, mutta on oletettu että paikka kattoi vain pientä aluetta Toompeaa, joko sen korkeinta kohtaa (hieman kaakkoon nykypäivän katedraalista) tai mäen pohjoista päätyä.
Varhaisimmat arkeologiset todisteet mäeltä ovat peräisin etupäässä 1100-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta ja 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta.
Osa vanhemmista löydöksistä tosin viittaavat siihen, että tukikohta saattoi olla käytössä jo viikinkiajan aikana.
Keskiaika
Mäen linnoitelma mainitaan 1200-luvulla kirjoitetussa Henrikin Liivinmaan ristiretkien kronikassa nimellä “Lindanise”.
Tanskan kuningas Valdemar II aloitti hyökkäyksen Tallinnaan vuonna 1219, osana ristiretkiä alueelle.
Hänen ristiretkiläisensä valloittivat hylättynä olleen tukikohdan ja alkoivat vielä samana kesänä rakentamaan uutta linnoitusta sen tilalle, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä “Castrum Danorum”.
Lindanisen taistelun jälkeen, joka käytiin lähellä linnaa ja päättyi tanskalaisten voittoon virolaisista joukoista, mäen alueelle rakennettiin myös katedraali, vaikkakaan se ei luultavasti sijainnut samalla kohtaa kuin nykyinen tuomiokirkko.
Kesällä 1227 Toompean linna tuli Kalparitariston valloittamaksi, jotka aloittivat välittömästi voittonsa jälkeen jälleenrakentamaan ja vahvistamaan mäkeä tukikohdakseen.
Ylätasanko oli jaettuna kolmeen osaan: Pieni linna, Suurlinna, sekä ulkoinen linnanpiha (eteläisin osa ylätasankoa näiden kahden linnan edustalla).
Ensimmäinen kivistä toteutettu Kalparitariston linna (“Pieni linna”) rakennettiin ylätasangon lounaiskulmaan vuosina 1227-1229.
Alkuperäisellä linnalla oli suunnilleen sama muoto kuin sen myöhemmillä laajennuksilla, mutta vain pienemmässä koossa.
Linna palautui Tanskan hallintaan vuoden 1238 Stensbyn rauhansopimuksessa ja pysyi tanskalaisten alueena (yhdessä muun Pohjois-Viron kanssa) seuraavat 138 vuotta.
Toompean tuomiokirkon rakennus valmistui vuonna 1240, paikalle, jossa se sijaitsee nykyäänkin.
1200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Toompea (Suurlinna) piti sisällään koko alueen kiertävän muurin, joka oli rakennettu lähinnä tontit omistaneiden vasallien toimesta.
Saman aikakauden aikana Toompea alkoi kehittymään provinssikeskukseksi Pohjois-Viron alueen hallinnolle, papistolle, sekä aatelistolle.
Useimmat vasallit valitsivat Toompean asuinpaikakseen, koska asuminen valloitettujen maaseutujen kartanoilla koettiin liian vaaralliseksi, johtaen siihen, että 1200-luvun loppuun mennessä Suurlinna oli tiheään asuttu.
Toompean ja alakaupungin (Tallinn) välinen erotus muodostui myös tähän aikaan, kun Tallinn sai oman hallintonsa – viimeistään vuonna 1248, kun Tanskan kuningas Eerik IV antoi paikalle Lyypekin kaupunkioikeudet, mutta mahdollisesti jo aikaisemmin.
Vuonna 1265 alakaupunki vapautettiin linnanherran hallinnon alaisuudesta, ja vuonna 1288 linnan komentajat menettivät lisäksi oikeudenkäyttövallan alakaupungin asukkaisiin nähden.
Seuraavien vuosisatojen aikana jatkuivat sekä molempien linnojen jälleenrakennustyöt että laajennusprojektit.
1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla Suurlinnan eteläinen muuri peruskorjattiin, ja sen vallihauta yhdistettiin Pienen linnan itäiseen vallihautaan.
Tällä tapaa linnoitusten ulompi linnanpiha rakentui kokonaisuudeksi, sen jälkeen kun sen eteläiset ja kaakkoiset puolet ympäröitiin muurilla.
Linnaan oli kokonaisuutena tuolloin kaksi sisäänkäyntiä: tärkeämpi näistä oli ulomman linnanpihan eteläinen portti, jonka läpi mennyt tie johti Tõnismägi-alueelle, ja toinen – itäinen – portti yhdisti Toompean alakaupunkiin Pikk jalg ja Lühike jalg katujen kautta.
Yrjönyön kapinan jälkimainingeissa, vuonna 1346, Tanska myi Pohjois-Viron alueensa (19 000 Kölnin kultarahan hintaan), jota seurasi 215 vuoden Saksalaisen ritarikunnan hallinta-aika.
Tallinna (alakaupunki), joka oli edelleen Lyypekin kaupunkioikeuksien alainen ja vain nimellisesti riippuvainen feodaalisesta järjestelmästä, kehittyi vauraaksi Hansaliiton kaupungiksi, kun taas Toompea pysyi poliittisesti ja sosiaalisesti alakaupungin vastakohtana.
Toompean ja Tallinnan alueiden rajat määriteltiin pysyviksi vuoden 1348 sopimuksella, jossa 220 hehtaarin (540 eekkerin) verran kaupungin aluetta annettiin Toompealle.
Tuolle alueelle, joka sijaitsi lounaaseen mäeltä katsoen, rakennettiin Toompean lähiöt (Vorstadt): Tõnismäe, Kassisaba ja Kelmiküla, luovutusta seuranneina periodeina. Näitä lähiöitä myös kutsuttiin Toompean alueiksi aina 1900-luvulle saakka.
Pian Toompeaan palaamisensa jälkeen Saksalainen ritarikunta aloitti merkittävät jälleenrakennustyöt – linnaa laajennettiin ja siitä kehitettiin pohjoisten hallinta-alueiden vahvin keskus, symboliksi järjestön sotilaallisesta ja poliittisesta voimasta.
Uudet korkeammat ulkoiset muurit rakennettiin näiden jälleenrakennustöiden yhteydessä, ja lisäksi vallihautoja levennettiin sekä syvennettiin.
Ensimmäinen osa Pikk Hermann tornista, joka kruunaa Toompean linnan, valmistui vuonna 1371.
Pikk Hermann oli ensimmäinen Tallinnan torneista, jonka puolustukset olivat valmiiita ampuma-aseiden aikakautta varten.
Myöhäisen 1500-luvun aikana tornia jälleenrakennettiin korkeammaksi (alkuperäisestä 35 metrin korkeudesta).
Suurlinnan muuria vahvistettiin lisäksi uusilla torneilla: kaikkiaan 14 puolustustornia (mukaanlukien porttitorni nimeltään Kellotorni – ainoa uloskäynti) rakennettiin muurin yhteyteen 1300-luvun loppuun mennessä.
Ruotsalainen ja venäläinen hallinta-aika
Ruotsin valtakunta valloitti Pohjois-Viron Liivinmaan sodan aikana, vuonna 1561, ja piti aluetta hallussaan aina Suureen Pohjan sotaan saakka, jolloin venäläiset joukot saivat Tallinnan haltuunsa (vuonna 1710).
Kun Tallinna antautui kuningas Eerik XIV:n joukoille vuonna 1561, kuningas päätti jättää Toompean ja alakaupungin väliset olosuhteet entiselleen.
Toompea, erillisenä ja oman hallintonsa omaavana kaupunkina (Dom zu Reval) onnistui pitämään valikoiman erikoisoikeuksia ja etuoikeuksia, joista viimeiset pysyivät voimassa aina vuoteen 1889 saakka.
Toompea liitettiin Tallinnaan (alakaupunkiin) niinkin myöhään kuin vuonna 1878, venäläistämisen kauden aikana, jolloin aikaisemmat näitä kahta kaupunkia ohjanneet lait korvattiin venäläisellä hallinnollisella lailla.
Tätä oli tosin seurannut jo aiemmin kaupungin kahden osan lyhytaikainen yhdistäminen vuosina 1785-1796, sekä yhden poliisipiirin luominen Toompean ja alakaupungin alueelle vuodesta 1805.
Erityisiä alueelle ominaisia yksityisiä lakeja oli kuitenkin voimassa Toompean alueella aina vuoteen 1944 saakka.
Vuonna 1684 Toompea kärsi historiansa tuhoisimman tulipalon.
Toompeaa oli kohdannut jo aikaisemmin merkittävät tulipalot vuosina 1288, 1433, 1553, ja 1581, mutta vuoden 1684 palo oli huomattavasti suurempi kokoluokaltaan, tuhoten suurimman osan Suurlinnan rakennuksista, mukaanlukien sen katedraalin.
Pieni linna säilyi tulipalosta ilman vahinkoja.
Nämä tulipalot ovat yksi syy siihen, miksi Toompea näyttää arkkitehtuurillisesti erilaiselta ja uudemmalta vanhankaupungin alakaupunkiin verrattuna.
1600-luvun lopulla tehtiin useita suunnitelmia Toompean ja Tallinnan puolustuksellisesta vahvistamisesta, sekä maavallein että modernein bastionein.
Vaikka Erik Dahlberghin suunnitelma tämän suhteen hyväksyttiin jo vuonna 1686, rakennustöiden aloittamista viivästyttivät taloudelliset vaikeudet.
Suuren Pohjan sodan alkamisen aikoihin Toompean alueelle oli rakennettu vain kaksi bastionia – Ruotsalainen bastioni sekä Ingermanlandin bastioni, jotka suojelivat Toompean mäkeä etelästä tulleilta hyökkäyksiltä.
Suuren Pohjan sodan ja Venäjän valtakunnan Viron valtaamisen jälkeinen periodi 1700-luvun ensimmäisen puoliskon suhteen oli Toompean ja sen linnoituksen yleisen laiminlyönnin aikaa.
Linnoitus jäikin käyttämättömäksi useiden vuosikymmenten ajaksi.
Tilanne muuttui 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla: vuosina 1767-1773 linnan itäinen siipi jälleenrakennettiin kokonaisuudessaan Viron kuvernöörikunnan hallinnolliseksi rakennukseksi, kuningatar Katariina II:sen toimeksiannosta.
Tämän jälleenrakennuksen toteuttamiseksi linnan kaakkoistorni (Stür den Kerl) purettiin, ja vallihaudat täytettiin maalla. Samalla linnojen ulompi linnanpiha jälleenrakennettiin Lossi plats -aukioksi.
Uudistettu rakennus muistutti aristokraattista palatsia, joka antoi linnalle sen nykyisen vaihtoehtoisen nimen: Toompean palatsi.
Stenbockin talo, joka on yksi pohjoisen Toompean kallionkielekkeen merkittävimmistä rakennuksista, pystytettiin myös samalla aikaperiodilla – tämä alunperin tuomioistuimen toimipaikaksi tarkoitettu talo valmistui todennäköisesti vuoteen 1792 mennessä.
Venäjän valtakunta poisti Tallinnan linnoitettujen kaupunkien listaltaan vuonna 1857.
Muutos antoi tilaisuuden kolmen uuden tien rakentamiselle Toompean eteläiseen päätyyn, yli aikaisempien puolustuksellisten rakennelmien:
- Falgi-katu – rakennettu vuosina 1856-1857, johtaen länteen Paldiski maanteelle,
- Toompea-katu – rakennettu vuosina 1860-1861, johtaen etelään Tõnismäelle, sekä
- Komandandi-katu, joka johti itään, lähelle Harjun porttia, paikalle, josta nykyisin löytyy Viron itsenäisyyssodan muistomerkki.
Toompean yleinen ulkonäkö muuttui suuresti kun arkkitehtuurillisesti täysin erilainen venäläinen ortodoksikirkko Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui alueelle vuosina 1894-1900.
Katedraali, joka sijaitsee Lossi plats -aukiolla Toompean linnan edustalla, rakennettiin venäläistämisen periodilla, tsaarinajan hallinnan ja venäläisen ylivallan symboliksi.
Johtuen sen erittäin keskeisestä sijainnista ja sen edustamasta venäläisestä tyylistä, katedraali sai huomattavaa vastustusta jo ajalla jolloin sitä rakennettiin, ja myöhemmin etenkin 1920-ja 1930-luvuilla, itsenäisen Viron periodilla, jolloin esiin tuotiin myös ajatuksia rakennuksen purkamisesta.
Vuonna 1903, kun Patkulin portaat lisättiin mäen pohjoiseen päätyyn, Toompea sai uuden sisäänpääsyväylän Tallinnan päärautatieaseman suunnalta.