Ensimmäinen maininta Tallinnan Pyhän Marian katedraalista (joka tunnetaan myös nimellä tuomiokirkko) löytyy historiankirjoista vuodelta 1233, ja se pyhitettiin Neitsyt Marialle seitsemän vuotta myöhemmin.
Tämän upean kirkon (jonka koko virallinen nimi on vironkielellä: Tallinna Neitsi Maarja Piiskoplik Toomkirik) tiloista löytyy useita kohokohtia, mukaanlukien 1200-1700 lukujen suurnimien hautakiviä sekä vaakunahautakirjoituksia 1600-1900 luvuilta.
Yksittäisistä kirkkoon haudatuista henkilöistä kuuluisimpia ovat maineikas ruotsalainen sotilasupseeri Pontus De la Gardie; hänen vaimonsa, Ruotsin kuningas Juhana III:nen tytär Sophia Gyllenhelm; amiraali Samuel Greigh; sekä amiraali Adam Johan von Krusenstern – ensimmäisen venäläisen maailmanympärimatkan retkikunnan johtaja.
Kirkon ulko-ja sisätiloihin tutustumisen ohella voit vierailla myös sen tornissa (joka on avoinna vuoden ympäri), jossa käyntiin tarvittava lippu on ostettava erikseen.
Hyvä ajankohta vierailla tässä Toompean mäellä sijaitsevassa kirkossa on sen tiloissa järjestettävät, urkumusiikin säestyksellä tapahtuvat rukoustilaisuudet, joka keskiviikko klo 17 (ja joihin on ilmainen sisäänpääsy).
Urkumusiikkia soitetaan kirkon tiloissa myös lauantaisin klo 12-12:30.
Tuomiokirkon perustivat aikanaan tanskalaiset, ja se on yksi tärkeimmistä historiallisesta nähtävyyksistä Virossa ja Tallinnassa, ollen nykyään kaupungin vanhin kirkko.
Tuomiokirkko oli alunperin Tallinnan roomalais-katolinen katedraali, mutta siitä tuli alueen luterilainen pääkirkko vuonna 1561, ja kuuluu tätänykyä Viron evankelis-luterilaiselle seurakunnalle.
Kirkko on myös Tallinnan arkkipiispan – Viron evankelis-luterilaisen seurakunnan hengellisen johtajan & kirkolliskokouksen puheenjohtajan – keskuspaikka.
Tallinnan Pyhän Marian kirkko (tuomiokirkko)
Toom-Kooli 6
10130 Tallinna
Aukioloajat: tammi-maaliskuu ti-su klo 9-15, huhtikuu ti-su klo 9-16, toukokuu ma-su klo 9-17, kesä-elokuu ma-su klo 9-18, syyskuu ma-su klo 9-17, lokakuu ti-su klo 9-16, marras-joulukuu ti-su klo 9-15
Tuomiokirkon pohjapiirros
I Kuori
II Runko
III Sakasti
IV Freiherr von Güldenbandtin kappeli
V Pyhän Yrjön kappeli
VI Fersenin hautakappeli
VII Sisääntulohalli
VII Seurakuntahuoneen arkisto
IX Lounaiskappeli
1. Nicolaes Millich – Johan Hastferin hautakirjoitus – 1676
2. Mannteuffelin perheen lipas – 1750-luku
3. Patkulin perheen lipas – 1700-luvun toinen neljännes
4. Hermann Berents ja Hinrik Martens – Golgata-ryhmä riemukaaren poikittaispalkissa – 1694
5. Arent Passer – Otto von Uexküllin hautalaatta – 1600-luku
6. Arent Passer – Carl Hornin sarkofagi – 1601
7. Arent Passer – Pontus De la Gardien hautamonumentti – 1589-95
8. Christian Ackermann – alttariseinä – 1694-96 – Eduard von Gebhardt – alttaritaulu “Ristiinnaulattu Kristus” – 1866
9. Hans von Aken – Olaf Ryningin hautakirjoitus – 1594
10. Arent Passer – Casper von Tiesenhausenin hautamonumentti – 1599
11. Ferdinand von Tiesenhausenin hautamonumentti – 1806
12. Christian Ackermann – saarnatuoli – 1686 – Johann Valentin Rabe – katos – 1720
13. Johan Gustav Stockenberg – Fabian von Fersenin hautamonumentti – 1600-luvun viimeiset vuosikymmenet
14. Johan Gustav Stockenberg – Otto Reinhold von Tauben hautamonumentti – 1600-luvun viimeiset vuosikymmenet
15. Giacomo Quarenghi – Samuel Greighin hautamonumentti – 1788
16. Johann Gottfried Exner – Adam Johann von Krusensternin hautamonumentti – 1848
17. Toompean teurastajien killan hautalaatta – 1760
18. Toompean suutarien killan hautalaatta – 1760
Tuomiokirkon historia
Pyhän Marian katedraali (joka tunnetaan arkikielessä nimellä tuomiokirkko) rakennettiin niin kauan aikaa sitten, että tämän historiallisen kohteen varhaisimmat vaiheet voidaan jälleenrakentaa vain olettamusten varaan.
On kuitenkin selvää, että pian tanskalaisten alueen kesäkuun 1219 valloituksen jälkeen rakennettiin nykyisen kirkon ensimmäinen puinen edeltäjä.
Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1229, joukko Dominikaanisia munkkeja Riben tanskalaisesta luostarista saapui näille osille Viroa.
Heidän tavoitteenaan oli perustaa uusi luostari Toompeanmäelle, pohjoiseen mäellä jo sijainneesta linnoituksesta.
Näiden munkkien toimesta aloitettiinkin uuden kivikirkon rakentaminen, korvaamaan olemassaoleva puinen versio.
Vasta muotoutumistavaiheessa ollut uusi luostari tuhoutui kuitenkin tanskalaisten vasallien ja kalparitariston munkkien välisen väkivaltaisen yhteenoton yhteydessä vuonna 1233.
Samanaikaisesti olemassaollut kirkko luokiteltiin katedraaliksi ja pyhitettiin Neitsyt Marialle.
Ensimmäinen kivikirkko oli ilmiselvästi melko vaatimaton, suorakulmainen ja holviton, suunnilleen nykyisen pääkuorin kokoinen rakennus.
Sen itäinen seinä oli suora ja kirkon pohjoiseen seinään oli liitetty sakasti.
Johtuen Tallinnan hiippakunnan tuolloisista vähäisistä varoista, katedraali pysyi tällaisena vaatimattomana rakennuksena aina 1200-luvun loppuun saakka.
Tuolloin kuitenkin aloitettu uusi-ja jälleenrakennus oli skaalaltaan mittava, ja se oli käynnissä edelleen vuonna 1319.
Mitä tuolloin rakennettiin oli laaja ja suhteellisen lyhyt, kolmikäytäväinen päärakenne, johon entinen kirkkorakennus liitettiin pääkuorina.
Nämä kaksi rakennelmaa yhdistettiin leveällä riemukaarella.
Justeerakseen entisen pienen kirkon uuteen toimintoonsa, sen suora itäinen seinä korvattiin monikulmioisella apsiksella ja sekä apsis ja pääkuori katettiin korkealla, kupolisella holvilla.
Pääkuorin olkakivet ja muut veistetyt osat koristeltiin naturalistisilla kasviaiheisilla kuvioinneilla, joista nykyisin voit nähdä tosin vain tulenpolttamat jäänteet.
Paksuun läntiseen keskilaivan seinää rakennettiin kiemurteleva portaikko.
Se vei pienestä saman seinän osana olevalta kappelilta ylhäällä olevalle, sisätiloja päin vastatusten olleelle parvelle. Nykyään näistä jälkimmäinen sulkee sisäänsä kirkkourut.
Sama portaikko johti aikanaan ulkopuoliselle ulokeikkuna-tyyppiselle saarnatuolille.
Kirkon päärakenne oli tuolloin katollinen, mutta ei ilmiselvästi sisältänyt holveja.
Koko rakentamisen prosessi oli luonteeltaan jotakuinkin epäsäännöllinen, johtuen tuon ajan taloudellisista vaikeuksista.
Tietyllä varauksella päärakenteen nykyiset holvitukset voidaan ajoittaa 1300-luvun loppupuolelle, jolloin yksinkertaisemmat geometriset sisustuselementit alkoivat syrjäyttää naturalistisia kasvi-aiheita, jotka olivat olleet vallalla tallinnalaisessa arkkitehtuurissa siihen saakka.
Tämä uusi tyyli jätti syvän vaikutuksensa tuomiokirkon holvien veistettyihin osiin.
Työt päärakenteen ja sitä ympäröivien kappeleiden osalta jatkuivat aina 1400-luvulle saakka.
Tältä periodilta ovat kirkon toimistohuone ja eteläisen puolen kappelit, Pyhän Yrjön kappeli (pohjoispuolella), sekä aikanaan pääneliön koilliskulmasta löytynyt kappeli, jota ei ole enää olemassa.
Monumentaalinen rakennelma oli edelleen silti ilman korkeaa läntistä tornia, joka oli ajalleen tyypillinen tyyli Tallinnan seurankunnan kirkoille.
Sen sijaan rakennettiin pieni torni pääkuorin sekä eteläisen käytävän kulmaan. Sen alempi osa on säilynyt näihin päiviin saakka.
1500-luvun alku toi mukanaan suurten muutosten periodin kirkon elämässä.
Alakaupungin kirkkojen konvertointi (luterilaisuuteen) tapahtui vuonna 1524, osana 1500-luvun uskonpuhdistuksia.
Tämä ensimmäinen uskonpuhdistusten aalto jätti kuitenkin katedraalin koskematta, ja Tallinnan katolinen piispa säilyttikin johtavan asemansa kirkon toiminnassa aina vuoteen 1561 saakka.
Tuolloin myös katedraali konvertoitiin, jolloin siitä tuli luterilaisen hiippakunnan pääkirkko alueella.
Uskonpuhdistuksen yhteydessä myös rakentamisperinteiden suhteen tapahtui tiettyjä muutoksia.
Kappeli, joka oli aikaisemmin toiminut pääasiassa jumalanpalveluksia varten, tuli nyt hautauspaikaksi.
1500-ja 1600-luvuilla yksi tällainen hautauskappeli rakennettiin itään pääkuistilta katsoen ja toinen sakastin läntistä seinää vasten.
Ensimmäiseen kerrokseen, kuistin yläpuolelle, rakennettin huone tuomiokirkon kirjastoa varten. Se on säilyttänyt tämän alkuperäisen toimintonsa aina moderniin aikakauteen saakka.
Ajan myötä seurakunnan jäsenet lahjoittivat kirkolle kokoelman taideteoksia sekä arvokalusteita.
Kaikki niistä tuhoutuivat traagisen tulipalon myötä, joka pääsi valloilleen kesäkuun 6, 1684.
Tuolloin koko Toompeanmäen kaupunginosa, mukaanlukien katedraali, paloi maantasalle.
Vanhan katedraalin jälleenrakennustyöt pääsivät käyntiin välittömästi tulipalon sammuttamisen jälkeen.
Huonekalut uuteen kirkkorakennukseen tilattiin merkittävältä puusepän verstaalta, C. Ackermannin työpajalta.
Tämä jälleenrakennus saatiin kokonaisuudessaan valmiiksi vasta 1600-luvun loppuun mennessä.
Alkuperäinen suunnitelma oli yhdistää jälleenrakentaminen edelleen puuttuneen läntisen tornin rakentamiseen, mutta nämä ajatukset jouduttiin hylkäämään Suuren Pohjan sodan syttymisen myötä vuonna 1700.
Tornin rakentamiseen päästiin käsiksi vasta vuosina 1778-1779. Tuolloin myös kirkon sisätilat kalustettiin uudelleen.
Saarnatuoli siirrettiin riemukaaren pohjoisen ovenpielen yhteyteen, nykyinen urkuparvi rakennettiin, sekä kirkonpenkin ryhmiteltiin uudelleen.
Tämän gotiikan tyylisen rakennuksen sisätilat ovatkin nykyään barokin tyylisuunnan mukaisia.
Parhaina esimerkkeinä tästä tyylistä ovat pääalttari (C. Ackermann, 1696), saarnatuoli (C. Ackermann, 1686), suurin osa heraldisista hautakirjoituksista (joka on lajissaan rikkain kokoelma koko Viron alueella), urkuparvi, sekä osa kirkonpenkeistä.
Klassismin periodi jätti puolestaan perinnöksi nykyaikaan saakka upean S. Greighin hautamonumentin, kuin myös F. von Tiesenhausenin muisto-obeliskin.
Luonteenomaista historistista kertaustyylin loistoa edustavat puolestaan kirkkourun julkisivu (1878) sekä A. von Krusensternin hautamonumentti.
Osa gotiikan tyylisistä hautalaatoista ja taiteellisesti edustava P. de la Gardien renessanssityylinen hauta-arkku ovat säilyneet ajalta ennen Toompeanmäen suurta tulipaloa.
Sisätiloja täydentävät omalta osaltaan vanhat sotaviirit ja barokkikattokruunut.
Tämä vanha katedraali on upea ja kunnianarvoisa osa Tallinnan luterilaisen kirkkoelämän arkea nykyäänkin.
Esimerkiksi kaikki uskonnolliset johtajat sekä papit siunataan ja vihitään tehtäviinsä täällä.
Seurakunnan historia
Tuomiokirkon seurakunnan historia ulottuu aina aikaan ennen kirkon perustamista.
1200-luvulta vuoteen 1710 saakka tuomiokirkko toimi piispankirkkona (episkooppi).
Toompeanmäen alueella uskonpuhdistukset saivat alkunsa vuodesta 1565, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin kuin ala-Tallinnan alueella (vanhaakaupunkia).
Virosta ei löytynyt piispaa ollenkaan vuosina 1710-1823, ja hänen tehtäviään hoitikin kirkon arvoasteeltaan ylin pappi.
Vuosina 1823-1917 kirkon ylin pappi oli Viron yli-intendentti, toiminnoiltaan sekä venäläinen virkamies että Viron luterilaisen kirkon johtaja.
Virolainen seurakunta jätti kirkon 1800-luvun aikana, Kaarlin seurakunnan perustamisen myötä.
Tuomiokirkon asemaan Viron ylimpänä kirkkona on vaikuttanut rationaalinen luterilaisuus, vaikkakin siihen vaikutti suuresti myös saksalainen 1700-luvun saksalainen pietismi.
Piispanistuimen instituutio palautettiin Virossa vuonna 1919, kun Jakob Kukk valittiin ensimmäiseksi Viron Evankelis-Luterilaisen kirkon piispaksi.
Vuonna 1923 tuomiokirkko julistettiin piispanistuimen kirkoksi, ja piispa saattoi tämän julistuksen myötä pitää tiloissa jumalanpalveluksia, vaikka kaupungin saksalainen seurakunta tuolloin pitikin kirkkoa hallussaan.
Tämä rinnakkaiselo päättyi maaliskuun 27, 1927, kun Tallinnan piispa antoi määräyksen saksalaisen seurakunnan kirkosta poissiirrosta, perustaen samalla virolaisen seurakunnan.
Kirkkourku
Tallinnan tuomiokirkon kirkkourku, joka rakennettiin alunperin vuonna 1878 urkurakentaja Weissenfeld Friedrich Landegastin toimesta, omaa ainutlaatuisen aseman maailman kirkkourkujen joukossa.
Tämä kirkkourku, jota jälleenrakensi ensin vuosina 1913/14 kuuluisa saksalainen urkurakennus-yritys Orgelwerkstatt Wilhelm Sauer ja sitten peruskorjasi frankfurtilainen (Frankfurt/Oder) Christian Scheffler, on erinomainen sekoitus sekä klassismia että myöhäistä romantiikkaa.
Vuoden 1914 urun täydellisen jälleenrakentamisen pysäytti ensimmäisen maailmansodan alkaminen, ja tämä keskenjäänyt työ vaurioitti vuosien varrella urkujen putkistoja.
Tilanne korjaantui vuoden 1998 intensiivisten (seitsemän kuukautta kestäneiden) restaurointitöiden myötä, joissa urkujen piiput puhdistettiin ja täydellisesti korjattiin, puuttuneet äänialat ja piiput luotiin, nahkaosat uudistettiin, sekä näppäimistö puhdistettiin ja renovoitiin.
Myös palkeiden kontrollit ja urkujen soinnukkuus säädettiin, siten että sen alkuperäinen säädös sävelkorkeuteen 435 Hz 15°C lämpötilassa palautettiin.
Peruskorjausta juhlistettiin vuoden 1998 Tallinnan tuomiokirkon päivillä (28-31 lokakuuta, 1998), jotka olivat omistettu näille kirkkouruille ja niiden merkitykselle seurakunnan jumalanpalveluksille, kaupungin konserteille, sekä Euroopan kulttuurielämälle.