Sergelin tori (ruotsinkielellä “Sergels torg”) on Tukholman kaikkein keskeisin julkinen aukio.
Tori on nimetty 1700-lukulaisen kuvanveistäjä Johan Tobias Sergelin mukaan, jonka työpaja aikanaan sijaitsi aukion pohjoispuolella.
Suunnitteluvaiheessa torille kaavailtiin myös nimeä “Sveaplatsen”.
Aukiolla on hallitseva itä-länsi akseli, ja se on jaettu kolmeen erilliseen osaan.
Torin alempi osa, jota kansan parissa kutsutaan nimellä “Plattan” (suomeksi “Levy”), sijaitsee noin 10 metriä historiallisesta alueen rakennusten rakennustasosta.
Nämä historialliset rakennukset oli rakennettu samantasoisiksi Hamngatanin Malmskillnadsbro-sillan kanssa.
Alempi osa, sen jalankulkijoille varattu läntinen puoli, on valkoisin ja mustin materiaalein päällystetty, suurikokoisten kolmioiden muotoon.
Siltä johtavat leveäkokoiset portaat kävelykatu Drottninggatanille, yhdistäen etelän Tukholman vanhankaupungin Kungsgataniin pohjoisessa.
Aukio on osittain ylirakennettu yhtäältä liikenneympyrällä, jonka keskustasta löytyy lasinen obeliski, sekä kolmen Tukholman pääväylän betonisilla kerroksilla.
Pohjoiseen tästä liikenneliittymästä on huomattavasti pienempi avoin tila, jota ylikatsoo viidennen Hötorget-kerrostalon fasaadi, ja josta Sveavägen bulevardi jatkaa kohti pohjoista.
Torista etelään olevan tilan vie Tukholman kulttuurikeskus, Kulturhuset, jonka tiloista löytyy myös Tukholman kaupunginteatteri ja jonka takaa löytyy Brunkebergstorg aukiolla oleva Ruotsin keskuspankin päärakennus.
Länteenpäin oleva Klarabergsgatan johtaa Åhléns City tavaratalon sekä Klarakirkon ohi aina Klarabergsviadukten maasillalle ja Kungsholmenin kaupunginosaan.
Hamngatan johtaa itään Malmskillnadsgatanin alla Kungsträdgårdenille,, Norrmalmstorg aukiolle, ja Strandvägenille saakka.
Tori muodostaa yhdessä jalankulkija-aukiosta itään olevan maanalaisen kauppakeskuksen, T-Centralen metroaseman, sekä muiden läntisten alikäyntien kanssa lähes kilometrin pituisen, yhtenäisen maanalaisen rakenteen.
Sen luomisesta saakka Sergelin tori on ollut kritiikin kohteena sen luomisesta prioriteetin autoliikenteelle jalankulkijoiden sijasta.
Kritiikkiä on aiheuttanut myös se, että aukion tieltä tuhottiin 1950-ja 1960-luvuilla historiallinen keskustakortteli Klara.
Tästä huolimatta torista on tullut kansan keskuudessa suosittu oleskelupaikka samaan tapaan kuin vaikkapa Pariisin Centre Georges Pompidoun edustan aukiosta on tullut Ranskan pääkaupungille.
Kuten Centre Georges Pompidounkin suhteen, Tukholman tori on suosittu paikka tavata ystäviä, pitää poliittisia mielenilmauksia, sekä järjestää laaja valikoima erilaisia tapahtumia vuoden mittaan.
Aukio sisältää myös sen kuuluisan suihkulähteen, jolle tukholmalaiset kerääntyvät juhlistamaan Ruotsin merkittäviä urheiluvoittoja, samaan tapaan kuin Helsingissä keräännytään Kauppatorille.
Torin historia
Ennen Sergelin torin luontia, alueen tärkein julkinen aukio oli Brunkebergstorg, toimien keskustana sekä liikenteelle että ihmisten vapaa-ajan vietolle.
Albert Lilienberg nimitettiin kaupunkisuunnittelun yli-intedentiksi vuonna 1927, ja vain vuotta myöhemmin hän tuotti ensimmäisen suunnitelman julkisesta aukiosta nykyiselle sijainnille.
Tässä suunnitelmassa hahmoteltiin aukio, jonka pohjois-eteläsuuntainen akseli olisi linjassa Sveavägenin kanssa, jatkaen väylänä etelään aina veden äärelle saakka, levennettyjen Hamngatan ja Klarabergsgatan -katujen yhtyessä tähän kokonaisuuteen idästä- ja lännestäpäin.
Tämän ensimmäisen ehdotelman jälkeen aukio löytyi kaikista seuraavista kaupunkisuunnitelmista aluetta varten, muunnelmiin kuuluessa tyypillisesti leveyden ja pituuden eri mittakaavat.
Merkittävää näille lukuisille jatkosuunnitelmille oli mm. se, että niistä vain harvoissa mietittiin arkkitehtuurillisia yksityiskohtia, painotuksen ollessa sen sijaan keskustan liikennevirtojen optimoinnissa.
Arkkitehti David Helldénin tekemässä kaupunkisuunnitelmassa vuodelta 1946 aukio, jota vielä tuolloin kaavailtiin Sveaplatsen -nimiseksi, oli hahmoteltu nykyisen torin kaltaiseksi, mutta edelleen pelkistetyn modernistisessa muodossa.
Tässä ehdotelmassa aukion keskustana toimi suorakulmainen avoin tila, johon kuului puita, penkkejä, sekä lampia, ja jonne pääsi ympäröivän liikenneympärän alla olevalta maanalaiselta.
1950-luvun aikana jatkuvasti kasvaneet liikennemäärät tekivät jalankulkijoiden sekä autoliikenteen erottamisen toisistaan toivottavaksi tavoitteeksi.
Vuoden 1955 ympärillä tehdyt ehdotukset keskittyivätkin aukioon, jossa jalankulkijat liikkuivat alemmalla tasolla ja autot katutasolla, erilaisten aukeamien tuodessa luonnonvaloa alatiloihin.
Ensimmäinen virallinen käytännössä katsoen nykyisen aukion kaltainen ehdotus torista tehtiin vuonna 1957.
Erona tässä ehdotuksessa olivat tosin korkeita puita sisältänyt aukeama sekä läntiselle puolelle – josta löytyvät nykyään portaat – pilareiden päälle sijoitettu rakennus.
Tukholman kauppakamari oli kriittinen tämän konseptin suhteen, tehden johtopäätöksen – joka myöhemmin osoittautui oikeaksi – että alemman tason jalankulkijatilat olisivat huonoja kauppa-ja liiketiloja.
Kauppakamarin oma vastaehdotus paljastettiin seuraavana vuonna, joka oli kehitetty yhdessä Tukholman eri viranomaisten kanssa, ja varasi katutason jalankulkijoiden käyttöön, autoliikenteen ohjautuessa maanalaisiin väyliin.
Tämä ehdotus oli kuitenkin kehitetty vain kahdessa kuukaudessa, joka jätti useita heikkouksia kauppakamarin ehdotuksen vastustajien käyttöön, tärkeimpänä se, että suunnitelma ei jättänyt tilaa tuolloin rakentamisen alaisena olleelle metrolle.
Helldénin ehdotus ei myöskään vakuuttanut kaupungin päättäjiä, jonka myötä Helldén – joukon tarkkaan valittuja asiantuntijoita kanssa – lähti Euroopan kierrokselle, johon kuuluivat mm. Coventry ja Lontoo, löytämään paremman ratkaisun.
Tämä kierros tuotti tuloksia, sillä esimerkiksi Stuttgartissa he päättelivät että jalankulkijatilojen käyttö alemmalla tasolla vaati rullaportaita.
Viennassa ryhmä sai inspiraatiota Opernpassage kävelyhallista, jonka myötä suunnitelmiin tuli Sveaplatsenin avoimen keskustilan korvaaminen pyöreällä, esteettisellä lasiseinäisellä ravintolalla.
Tämä keskusosan korvaaminen johti lopulta ehdotukseen suihkulähteestä, jonka päällä olisi monumentti.
Suihkulähteen muodon hahmottamisen suhteen Helldén konsultoi ystäväänsä, matemaatikko ja taiteilija Piet Heiniä, joka alle minuutin miettimisen jälkeen hahmotteli tilaan “jatkuvasti muuttuvan taipumisen” käyrän, jonka hän nimesi superellipsiksi.
Ennen lopullisen ehdotuksensa esittelyä vuonna 1960 Helldén lisäsi jalankulkija-aukioon vielä sen kolmiomaiset kuvioinnit sekä läntisen puolen leveät portaat.
Keskusmonumentista järjestetyn kilpailun voitti vuonna 1962 Edvin Öhrström, hahmotelmallaan 37-metriä korkeasta lasiobeliskista, jonka hän oli nimennyt tittelillä ‘Kristall – vertikal accent i glas och stål (“Kristalli – vertikaalinen lasin ja teräksen aksentti”).
Veistosteos, joka viimein valmistui vuonna 1974 ja jota ovat sittemmin vaivanneet jatkuvat tekniset ongelmat, ei ikinä kyennyt tarjoamaan sille tarkoitettua visuaalista tehostetta.
Helldénin oma suosikkitaiteilija oli Olle Baertling, joka aloitti työt torille tehtävän veistosteoksen suhteen vuonna 1960, mutta häntä ei ikinä pyydetty osallistumaan monumentista lopulta järjestettyyn kilpailuun.
Kulturhuset
Aukion rakentamisen yhteydessä tarkoitus oli – torista eteläänpäin – pystyttää sen yhteyteen kaksi rakennusta, joita erottaisi Brunkebergstorg aukiolle johtava tie.
Näiden rakennusten rakentaminen oli osa koko alueen ulkonäön muuttamista, sillä paikalla jo olleet historialliset rakennukset olivat ristiriidassa Helldénin 1960-luvulla esittämien modernistien luonnoksien kanssa.
Vuonna 1965 tämän alueen suunnittelusta pidetty kilpailu sisälsi kulttuurikeskuksen, jonka toi mukaan suunnitelmiin Pontus Hultén, legendaarinen Moderna Museet -museon perustaja, joka halusi nähdä museonsa uusissa tiloissa, vanhojen tilojen ollessa eristetyllä sijainnilla Skeppsholmenissa.
Tämän arkkitehtuurikilpailun voitti Peter Celsing, ja sen perusteella rakennettu Kulturhuset (“Kulttuuritalo”) avattiin yleisölle vuoden 1974 aikana.
Kulturhuset omaa rakenteena periaatteessa yhden jättimäisen betoniseinän, josta erkanevat lasifasaadeilla varustetut matalat kerrokset.
Hultén kuvasi rakennusta runollisesti näyttämöksi, joka tulisi “luomaan voimakkaan viehättävän voiman”, esittelemällä ihmisiä ja taideteoksia sen lasisen julkisivun läpi.
Ottaen huomioon Tukholman pohjoisen sijainnin, aurinvalon tuominen julkisiin tiloihin on yksi prioriteeteista, ja Kulturhuset on osoittautunut tässä suhteessa ongelmaiseksi, sulkien auringonvalon yhtäältä pois, ja toisaalta halliten torin yleiskuvaa massiivisella volyymillään.
Sergelin toria hallitsee toisaalta myös sen liikenneympyrä, joka tekee kokonaisuudesta yhtenäisenä tilana vaikeasti koettavan.
Yhdessä Slussenin liikennerakennuksen kanssa (joka valmistui 1930-luvulla), tori on maailman mittakaavassa yksi harvoista yrityksistä tehdä kaupungin keskeisestä liikenneristeyksestä julkinen taideteos.
1990-luvun puolestavälistä saakka Tukholmassa on esitetty lukemattomia ehtotuksia aukion jälleenrakentamisesta, ja keskustelu torin kohtalosta jatkuu edelleen.